Vanha ystävä

Se on kuin pussinsulkija kaulan ympärillä. Pulkannaru puoliksi nieltynä. Keskiaikainen korsetti, joka tuntuu painuvan nahan läpi. Tyhjä pää keskellä ruuhkaa. Se hetki huokauksen ja pettymyksen tunteen välissä kun oman joukkueen pelaaja tekee oman maalin.

Tekisi mieli astua syvälle vaaleanpunaiseen pumpuliin, sulkea vetoketju makuupussista. Olla tuntematta, näkemättä ja aistimatta mitään. Vetäytyä sikiöasentoon. Antaa lämmön virrata jäseniin. Ajatella vain kivoja ajatuksia, kunnes se olisi mennyt pois.

Kyllä minä tiedän mitä minun pitäisi tälle tehdä. Eikä minua yllätä, että se tulee niin voimalla nyt kun takana on taas hyvä pidempi jakso. Tiedän myös, ettei varasuunnitelmasta ole mitään apua vaan se vain lisää sitä itseään. Olisi pitänyt puhua, mitä itse jemmasin tätä kaaosta pari viikkoa. Silti vain jatkan sitä mitä ei pitäisi.

Löydänköhän tällä kertaa tapeteista jotain uutta?

Minä en pidä siitä millainen näinä hetkinä olen - en näe sitä mitä minulla on vaan pelkästään sitä, mitä minulta puuttuu. Haluaisin sysätä kurjan oloni läheisteni niskaan mutten kykene siihenkään, sen verran minäkin olen edistynyt - tosin enpä ketään tällä hetkellä halua edes nähdä. Iloiset jokamiesfilosofit saavat vetää sanansa minun puolestani vaikka silppurista alas. Kyllä se siitä, ajattele positiivisesti, hivenen kärsimystä ennen kiitollisuutta ja anna elämän viedä.

Ja katin kontit - ne eivät nyt_auta.

Ehkä pitäisi alkaa pitämään päiväkirjaa näiden jaksojen sykleistä, jotta voisi nähdä näiden jaksojen lyhenevän ja toisten pitenevän. Löytää sieltä rivien välistä ohjeita, jolla täältä pääsee aina pois ettei tarvitsisi aina sitä iltaisin miettiä. Tai käyttää ennen unta tuulilasinpyyhkijöitä.

Ennen pidin vuoristoradoista - mitä jyrkempiä, sen parempia. Nyt en ole enää niin varma. Eihän tämä edes tuoksu vanhalle puulle.