Mietin eilen illalla iltarutiinien yhteydessä, ottiko OCD lisäkierroksia tosiaan niin pahasti päivän sämpyläleivonnasta vai miksi "anna ahdistuksen tulla, olla ja mennä pois" -ajatusmantra oli ollut koko päivän tehokäytössä. Ai niin, sununtaina olisi pyhäpäivä. Eikä mikä tahansa juhlapyhäpäivä vaan isäinpäivä. Aamulenkillä tänään näytti tulevan vastaan vain perheitä ja oma nulju olo sen kuin vaan kasvoi kasvamistaan.
En tiedä mikä juhlapyhä aka suomalainen perhepyhä tuntuu pahimmalta - joulu, juhannus, isäin- vai äitienpäivä. Yhtä samaa tunnetilaa kaikki. Minulla on kyllä tuohon nuljuun oloon syyni - syvä hiljaisuus. Joskus toivoisin, että meidänkin perheessä olisi mieluummin huudettu ja heitetty astioita seinille sen syvän hiljaisuuden sijaan. Suututtu ja sovittu. Itketty ja halattu.
Tiedän, että en ole tämän perhemallin ainoita kasvatteja enkä edes ainoa, jolla tämä syvä hiljaisuus -malli seuraa myös aikuisiälle. Itse seurasin sitä kiltisti omassa elämässäni kunnes sinne saapui OCD. Sen ahdistavuus pakotti minut kyseenalaistamaan toimiko malli enää minun kohdallani. Hylkäsin sen ihan mielelläni mutta on kuitenkin äärettömän ristiriitaista, vaikeaa ja ahdistavaa yrittää löytää toimiva yhteys minun avoimuuten pyrkivän ja muun perheeni syvän hiljaisuuden väliltä.
Ei se pahaa tarkoita vaikka minun onnitteluviestiini ei vastatakaan.
Sisäisestä pikkulapsestani tuollainen käytös tuntuu ihan pe*hanan pahalta. Ja epäreilulta. Eikä siinä tuntemuksessa ole mitään väärää. Sen sijaan nykyinen aikuinen minäni yrittää ymmärtää ja toisinaan ymmärtääkin että miksi se syvä hiljaisuus vallitsee. Kääntää ja pilkkoo ajatuksia. Vastaamatta jättäminen ei todennäköisesti tarkoita sitten niin yhtään mitään toisen osapuolen näkökulmasta. Tai jos tarkoittaa, on minun sitä mahdoton tulkita pelkän hiljaisuuden perusteella.
Paljon tarvitaan vielä työkaluja näistä juhlapyhäahdistuksista selviämiseen. Ja jonkinlaiseen yhteyteen lopun perheeni kanssa. Meistä on kasvanut oma pieni perheemme vähemmän vapaaehtoisesti Marakatin kanssa ja toisinaan huonon hetken tullessa tunnustan miettineeni, miten pelottava ajatus olisi jäädä tai jättää toinen tähän maailmaan ihan yksin kun samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ei muun perheen kanssa kummallakaan ole, kuin meidän välillä on.
Sitten muistutan jälleen itselleni, että olen tässä asiassa väärässä. Molemmilla meillä on tätä nykyä omat hullunkuriset, aidosti rakastavat perheemme - vaikkei ne lain puitteissa tai muiden ihmisten silmissä sitä ole. Ne pitävät sisällään muita isosiskoja - ja veljiä, toisinaan rasittavia pikkuipanoita, kaikennäköisiä karvanaamoja tai järkeviä aikuisia. Mutta kummankin perheessä on yksi sama yhdistävä tekijä. Ne eivät jätä yksin.
Ja siksi tuon aiemman ajatuksen kohdalla rintalastan päällä ei ole enää samanlaista painoa kuin ennen.
Tänään päädyin spontaanisti lähtemään katsomaan Marakatin työpaikkaa ja sain kulkea paikassa rinta rottingilla ylpeänä siitä työstä, mitä Marakatti tekee. Kotimatkalla aluksi mietin, kuinka siellä työpaikalla olisi pitänyt vierailla vanhempien ja kuinka heidän olisi pitänyt tuntea ylpeyttä lapsensa tekemisestä - ei pelkästään isosiskon. Hylkäsin kuitenkin tuon pyhäpäiväahdistusvirren ja käänsin ajatukset miettimään kuinka meillä kuitenkin olisi toisemme, kaikilla ei ole sisaruksia. Meillä on molemmilla pitkäaikaisia ystäviä, kaikilla ei ole. Meillä on halua selviytyä, kaikilla ei ole. Meillä ei ole syvää hiljaisuutta, joillakin on.
Ja siitä jos jostain, olen valtavan ylpeä. We break a code.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti