Tavallaan jokainen on surullinen

Tänään aamukävelylläni tulin miettineeksi edellisen illan ja aamun tapahtumien ansiosta sitä, kuinka ainakin minä OCD-potilaana ja hivenen tunnevammaisena olen pitkään tuntenut olevani velkaa läheisilleni oman käytökseni vuoksi. Ja velkaa nimenomaan niinpäin, ettei minulla ole ollut omasta mielestäni oikeutta pahoittaa mieltäni läheisteni tekemisistä, koska olen itse käyttäytynyt huonosti heitä kohtaan vuosien saatossa. Tavallaan ajattelen, että minä ansaitsen ne kaikki teot, mitä läheiseni tekevät ja jotka aiheuttavat minulle ikäviä tunteita - minun kuuluu kärsiä tekemieni tekojen vuoksi.

Pelkojani ja tiukkaan pakattuja tunteitani terapiassa läpikäydessäni olen huomannut, kuinka paljon minä elän menneessä suhteessa muihin. Kyllä, parantuakseni minä joudun palaamaan pitkällekin menneisyyteen ja läpikäymään siellä olevia tunteitani mutta se on eri asia kuin elää nykypäivää siellä, mikä on jo mennyttä.

Minä olen käyttäytynyt kurjasti ystäviäni ja läheisiäni kohtaan menneisyydessä. Tänäkin päivänä lipsun vielä satunnaisesti sille polulle mutta tunnistan ne syyt, minkä vuoksi niin teen ja pystyn jo hitaasti ohjaamaan itseni taas normaalille kurssille. Mennyt on kuitenkin mennyt ja ne ystäväni, jotka ovat antaneet anteeksi, ovat jo antaneet anteeksi. En usko, että kukaan lähelläni aidosti toivoo, että minä omien menneiden tekojeni vuoksi en saisi tuntea myöskään pettymystä.

Toinen syy, minkä vuoksi olen pitkään pelännyt ilmaista negatiivisia tunteita läheisiäni kohtaan, on pelko hylkäämisestä. On muutamia ihmisiä lähelläni, joiden kanssa on myös riidelty ja koettu pettymyksiä mutta silti ja juurikin varmaan sen vuoksi olemme läheisempiä kuin koskaan ennen, sillä tiedän että he jäävät vaikka minä olisin kaikkea muuta kuin täydellinen. Mutta lähelläni on vielä myös niitäkin ihmisiä, joiden vuoksi olen valmis juoksemaan vaikka maailman ääriin ja kestämään lähes mitä tahansa, kunhan he eivät vain hylkäisi minua - sillä en ole koskaan heidän kanssaan vielä joutunut sellaiselle tulilinjalle, jossa mitattaisiin ystävyytemme lujuus.

Minä inhoan epätietoisuutta ja surullisena olemista. Olen kaikkea muuta kuin täydellinen ja tulkitsen ihmisiä yhä turhan herkästi, sillä niin olen tottunut aina tekemään. En aina osaa valita sanojani oikein tai sanoa asioita oikeassa järjestyksessä. Puhumattakaan siitä miten paljon minä pelkään kertoa tunteistani menetyksen pelossa. Tiedän välillä olevani väärässä ja välillä oikeassa.

Minun silmäni ovat voimakkaan vihreät itkemisen jälkeen ja peilistä voin silloin katsoa itseeni. Suurimman osan ajasta silmäni ovat jotain sinisen, vihreän ja harmaan väliltä - ihan kuin minä itsekin. Päättämättömänä miettimässä mihin minun tulisi mennä ja mistä lähteä. Mutta ollessani epätietoisimmillani ja silti voimakkaasti tuntevana, minun silmäni ovat vihreät eivätkä ne epäile yhtään. Ne kyllä tietävät.

Vaikka en tiedä ovatko tekoni aina oikein tai sanani väärin, minun on tärkeintä yrittää saada ne ulos itsestäni.  Myös se huono tunne tai paha mieli. Sille tulilinjalle ihminen joko astuu kanssani vaatimaan selitystä ja selvitäämään tilannetta. Tai sitten ei astu. Minä en päätä hänen puolestaan. Tärkeintä on, että minä uskallan astua sinne itse.

Siitäkin huolimatta, että pelko kääntää vatsalaukkuni ympäri.