Paaston ei pitänyt koskea tätä blogia. Elämään tuli kuitenkin asioita, iloisia ja vähemmän iloisia, jotka veivät keskittymiskyvyn muualle. Ei mitään todella vakavaa mutta tuntui, etten pystynyt keskittymään OCD:n ollenkaan - saati siitä kirjoittamiseen. Eikä pakolla kirjoittaminen olisi ollut reilua itseä tai teitä muita kohtaan.
Eilen kävelin lempipaikkaani kaupungissa ja seisahduin hetkeksi. Olen viettänyt kyseisessä paikassa lukemattomia kertoja - niin ilojen, surujen kuin ahdistuksenkin kanssa. Aurinko lämmitti kasvoja ja tuuli viilensi ihoa mutta olo ei tuntunut samalta kuin ennen. Jotain oli poissa. Aluksi tulin surulliseksi, sillä pelkäsin lempipaikkani hohdon kadonneen ja vieneen jotain ainutlaatuista mukanaan.
Kunnes suljin silmät ja kuuntelin.
Myrsky oli poissa. Minä en ollut aaltojen vietävänä vaan katselin niitä ikäänkuin valikoiden, minkä niistä kyytiin hyppäisin. Vielä olen sen verran arkajalka, että minun täytyy katsella niitä hiukan pidempään kuin muiden mutta uskallan jo. Uskallan, vaikka tiedän etten välttämättä pysy aallonharjalla kauaa tai yhtä hyvin kuin muut.
Avatessani silmäni tuntui siltä, että olin tehnyt sovinnon mereni kanssa. Ehkä se oli ollut siellä jo aiemmin mutta vasta nyt se tuntui siltä. Ehkä minä en ollut aiemmin valmis.
Lempipaikkani kulkee mukanani joka hetki - tilana, jota minä kannan sisälläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti