Yksi asia on varmaan lähes kaikille OCD:n kanssa kaveraaville yhteistä - eristäytyminen. Eristäytymistä kotiinsa, muiden ihmisten pitämistä poissa kotoaan tai tiettyjen paikkojen vältteleminen. Eristäytyminen koskee paikkoja, joissa pakko-oireet näyttelevät suurinta rooliansa.
Ja estää elämästä sillä hetkellä jokaisella solulla.
Viimeiset pari kolme viikkoa olen ollut poikkeuksellisen sosiaalinen. Nähnyt kavereita, käynyt näyttelyissä, kuljeskellut kaupungilla ja oleillut ulkona. Sen lisäksi viikot ovat sisältäneen pari "läpimurtoa" tunnemaailmassa, niin hyvässä kuin pahassakin eikä töissä ole päässyt helpolla. Olen tehnyt niin kuin olen ajatellut, että minun pitää tehdä.
Kuluneen viikon aikana kuitenkin huomasin tuttuja hälyttäviä merkkejä siitä, että olen yrittänyt voimavarani niin fyysisesti kuin henkisestikin. Heräilin aamuyöstä, päivällä väsytti ja illalla kaaduin sänkyyn kuin tuhannen kilon tukki. Aloin syömään miten sattuu ja yritin pitää itseäni vireänä hiilihydraattien avulla.
Minä olen eristäytynyt kotiini osittain todella pitkään. Ja minä tiedän, että minun pitää jatkossakin pyrkiä sieltä pois vähintään pari kertaa päivässä. Mutta olen unohtanut jälleen kerran, kuten moni lenkkeilynkin aloittava unohtaa, että kannattaa aloittaa pienestä. Tehdä lyhyitä lenkkejä pari kolme kertaa viikossa alkuun ja totuttaa kehoansa pikku hiljaa rasitukseen. Ravita kehoa hyvin ja muistaa levätä.
Muuten keho väsyy eikä lenkkeily enää juuri kiinnosta.
On yhä edelleen vaikea erottaa mikä on eristäytymistä ja mikä ns. luvallista lepäämistä, itsellensä armollisena olemista. Erotan kyllä tilanteen, jossa keho heräilee aamulla riittävästä unesta levänneenä ja viikkojen rasituksesta palautuneena. Mutta henkisen puolen palautumista minun on yhä edelleen tuskaisen vaikeaa tulkita.
Tänään minulla olisi ollut kiva kutsu Juhannuksen viettoon ystävieni luokse. Herättyäni alkoi ajatuksen pallottelu menisinkö vai enkö. Keho tuntui levänneeltä mutta illalla pakko-oireiden kanssa oli ollut niin tuskaista etten ollut varma olisiko korvien välini ehtinyt palautua riittävästi yhdessä yössä. Lisäksi paikalle olisi tulossa enemmän kuin kaksi ihmistä ja joista osa täysin tuntemattomia, jotka minulle itselleni tuo vastaavasti paineita olla ja käyttäytyä kuin ns. normaali.
Jäin kotiin. Kävin vuokraamassa leffoja aamukävelyn jälkeen ja nukuin päiväunet. Olen tehnyt mielikuvitusmatkaa menneisyyteen kahlaamalla läpi historiallista valokuvakirjaa, kuunnellut Gladys Knigthia ja katsonut ulkona harvakseltaan liikkuvia ihmisiä. En tiedä teinkö oikein vai väärin mutta keho on mukavan raukea. Korvien välistä en osaa vieläkään sanoa mutta ei se myöskään isoon ääneen huuda kuinka olen tuottanut pettymyksen itselleni ja muille. Oikeastaan se on aika hiljaa.
Eikä se taida olla huono merkki.
On nykyihmiselle tavallista täyttää kalenteri jokaisen päivän kohdalta. Harrastaa, nähdä toisia ihmisiä, käydä eri tapahtumissa. Luulen, että minulle on kuitenkin ehkä luotu pienempi kiintiö siihen kuin muille, sillä minä tykkään tehdä asioita itsekseni. Paljon. Kuten tuorein ystäväni taannoin sanoi, on ihmisryhmiä, joille on toisinaan ihan ok istua ikkunalaudalla lukemassa sarjakuvia koko viikonloppu eikä silti elämä tunnu siltä, että olisi muiden ihmisten hylkäämä.
Minä taidan olla niitä Lucky Lukejen lukijoita.
Osa nykyistä itsekseen olemista on kyllä vielä OCD:n syytäkin mutta koko ajan vähemmissä määrin. Huomaan, että mitä enemmän ihmisiä jokin tilasuus sisältää, sitä suurempi on kynnys mennä paikalle - etenkin jos joukossa on minulle ennestään tuntemattomia ihmisiä tai ihmisiä, joihin syystä tai toisesta suhtaudun varauksella. Mitä enemmän ihmisiä ja mitä ahdistuneempi olen, sitä enemmän vertailen itseäni muihin ja siihen, mitä kaikkea minä en ole elämässäni saavuttanut.
Ja tämä vie vielä turhan helposti kohden eristäytymistä joukossa.
Minä uskon, että tein tänään oikein. Pakko-oireet ovat olleet taas valloillaan pari kolme päivää - varmaankin ihan puhtaasta väsymyksestä. Lisääntyneet tarkistamiset ovat myös varma merkki ahdistuskäyrän noususta. Tänä päivänä minä en vielä pysty palautumaan rasituksesta täysin ilman luottamuksellista suhdetta läsnäoleviin ihmisiin, joten tänään kotiin jääminen oli oikein. Ensi viikko minulla on viimeinen viikko töitä ennen lomaa ja tarvitsen siitä selviämiseen jokaisen energiahiukkasen, joka on saatavilla.
Ehkä joku toinen päivä muttei tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti