Tänä aamuna kotoa lähteminen oli jotain niin hirveää, ettei se ole kuukausiin sellaista ollut. Hana auki, hana kiinni. Kuuntelin onko hana auki vai kiinni. Avasin ja suljin. Kuuntelin ja kuuntelin. Ahdisti, että tein sitä jälleen niin paljon. Ahdisti, etten saanut sitä lopetettua. Tunsin jo hikikarpaloiden nousevan otsalle kunnes sain itseni kuin ihmeen kaupalla sen haamurajan ylitse ja poistumaan vessasta suoraan ulos ja töihin.
Itkin eilen päätohtorin luona varmaan vartin, ellen kauemminkin. Se lähti naureskelusta omalle itselle, kuinka nyyhkin Ruotsin prinsessan häitä katsellessani ja yhtäkkiä huomasinkin olevani kokonaan itkun vietävänä. Olin jo pari edellistä tohtorointikertaa tuntenut itsessäni, että itku on siellä kurkunpäässä tulossa mutta taas jälleen kerran pidätellyt sitä kerta toisensa jälkeen.
Kunnes tuli Madden häät.
Se, miksi tämän aamuinen olo oli niin paha, kertoi sitä karua tarinaansa kuinka syvälle muurahaispesään oltiin eilen osuttu. Nuo pitkät itkut repii joka kerta minut rikki ja siksi niitä kai yritän jarrutella. Mutta vaikka kuinka noita itkuja arastelen, saavuttaakseni eheyden, ei auta kuin repiä lisää.
Sinänsä mainio ajoitus, että ensi viikon jälkeen päätohtorini jää ansaitulle kesälomalle. Toisaalta, eilisen ansiosta tiedän etten edes harkitse lähteväni lomalla kotikotiini, sillä taantuisin aivan varmasti kaikilta osin. Yritän nyt pitkästä aikaa viettää kesäloman vain ja ainoastaan itsekkäästä näkökulmata - poistua kotoa ja kokeilla asioita.
Sen minä olen itselleni velkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti