Kulunut viikko on ollut kuin kesän ensimmäiset askeleet ilman kenkiä soratiellä. Pelot hyppelehtivät sinne tänne ja niiden mukana pakko-oireetkin. Välillä tuntuu, että jalkapohja jo tottuu soraan mutta sitten löytyy taas uusi entistä terävämpi kivi.
Elämä tuo tullessaan asioita, joita ei vielä tässä iässä haluaisi kuulla ja joille ei itse voi mitään vaikka kuinka haluaisi. Omalle kohdalle ei osunut mutta riittävän lähelle omaan tukiverkostoon. Olen koko viikon nähnyt painajaisia, jossa pommikoneet pommittavat "jonnekin lähelle" ja yritän niitä päästä karkuun Marakatin kanssa. Olotilaa ei ole helpottanut, että muutamilla oman elämän osa-alueilla ei mene hyvin ja motivaatiokin leikkii kuurupiiloa kanssani eikä esim. suunnittelemaani ryhdistäytymistä pakko-oireiden kanssa ole näkynyt. Heräilin useana yönä aamuyöstä ja rytmihäiriöt palasi. Yritin toimia kerrankin oikein ja otin yhden ylimääräisen vapaapäivän töistä, josta soimasin itseäni jälkeenpäin - ihan turhaan mutta soimasin kuitenkin, syyllistäen itseäni siitä miten luuserimaista oli tässä vaiheessa ottaa vapaata kun en ollut kyennyt omasta mielestäni riittävän hyvään työsuoritukseen ko. viikolla muutoinkaan.
Viimeiset pari päivää elämä on tasoittanut ja olo tänään salilta kotiin kävellessä tuntui jopa kohtuullisen aurinkoiselta. Kotiin päästyäni yritin alkaa lintsaamaan taas 'neurotic cooking'-hetkestä mutta sisuunnuin sisäiselle luuserilleni ja loihdin tutulla kaavalla tonnikalafetauunimunakkaan. Ja samalla kun söin hyvää ruokaa, mietin miten paljon viime aikoina pakko-oireet ovat ärsyttäneet.
Ärsyyntyminen lienee itseasiassa lievä sana, oma käytökseni ja riippuvuuteni tarkisteluja kohtaan suorastaan v*tuttaa. En jaksa taas tätä enkä itseäni niin yhtään, ajatuskin siitä että pitäisi mennä pian tarkistamaan hellanlevyt, itkettää. Miksi minä en voi vaan jättää niitä pois? Miksi minun viikon kohokohtani on se, että saan tehtyä ruokaa itse? Mikä helvetti ihmisessä on vikana, että hokee vesihanojen äärellä änyyteenyttiä ja tuijottaa hievahtamatta hellanlevyjä?
Miksi tämä ei jo lopu?
Älä muuta sano, miksei näitä hölmöilyjä vaan voi jättää pois...? Lääkärinikin kysyi, että miksi en vaan lopeta. Jos sen vaan tietäisikin.
VastaaPoistaEhkä meidän pitäisi tavata ja yhdessä tehdä kaikki toista ahdistavat asiat :D Mua ei ehkä ahdista sun jutut, eikä sua mun, vois yllyttää toista ;) Tai sitten eka tuijotettais hellaa sun "iloksi" ja sitten vältettäisiin koskemasta erinäisiin asioihin ja vältettäisiin myös monia monia paikkoja mun "hauskuutukseksi" :D
Välillä tää oma hölmöily jaksaa naurattaa, välillä sit itkettää. Mut jotenkin jaksan paremmin, kun yritän löytää tästä jotain hauskaakin, vaikka kaukana hauskastahan tää oikeasti on.
Hurjasti jaksamista sulle!
Tuota minultakin on kysytty usein ja vastakysymyksenä olen esittänyt, miksi sinä et lopeta kahvin juontia/suklaan syöntiä/tuhlaamista/tupakan polttoa jne. Ja aika usein ihmiset onneksi jättävät keskustelun siihen..
VastaaPoistaKyllä tämä onneksi jo taas naurattaa - kommenttisi jälkeen aloin miettimään, että mitä jos meillä "Korvienväliongelmaisilla" olisi omat blogi-awardsit, kuten esim. muotibloggareilla. Voitaisiin antaa 'Vuoden blogi' palkinnon lisäksi palkintoja mm. 'Vuoden tuijottaja'-, 'Vuoden välttelijä'- ja 'Vuoden erikoisin pelko'- kategorioissa ;)
Ja kiitos, edelleenkin on lohdullista etten ole ainoa - vaikken mitään muuta toivokaan yhtä paljon kuin sitä, että molemmat voisimme joku päivä hylätä tämän yhteisen ystävämme lopullisesti.