Olen nähnyt unia keinumisesta. Yhtenä yönä matkustin kiskoja pitkin väärään suuntaan ja olin avoauton kyydissä aurinkoisella valtatiellä. Seisonut tyhjennetyn talon aulassa.
Häilyn parin ison päätöksen kanssa. Toisen asian olen itseasiassa päättänyt ja asettanut takarajan. Toinen liittyy näihin oireisiin, joiden esiintymiskäyrä ja ahdistustaso ovat (onneksi) pitkästä aikaa laskusuuntainen. Ns. tavallinen elämä houkuttaisi.
Tänä aamuna lenkin jälkeen huomasin pienen punaisen paukaman polvitaipeeni lähellä. Vanha ajatuskela ja google pyörähti käyntiin - mitä jos minulla on täällä asunnossa jotain vaarallisia tai ällöttäviä ötököitä? Pari sivua aukaisin, kunnes päätin että ei. Katkaisen ja jätän tämän tähän. Kukaan ei syynää (todennäköisesti lenkillä polvitaipeeni kanssa ystävystyneen kirpun tahi hyttysen) puremaa yhtä antaumuksella kuin minä. Miksi minä käytän siihen tätä kaunista ja kallisarvoista päivää, johon olen saanut taas herätä?
Miksi minä pakenen kun ei ole mitään paettavaa?
Realismi. Normaalius. Halu nähdä ja kokea enemmän. Ne kaikki kasvattavat nälkäänsä minussa. Olen ollut pitkästä aikaa jotenkin vapautuneempi ja onnellisempi. Antanut itseni vapaasti herkistyä kauniista syysaamusta tai vanhan työkaverin näennäisen tavallisesta viestistä yhden työasian selvittelyn päätteeksi "Kiitos. Olemme yhä edelleen käytettävissänne".
Puuttuva palanen.
Jotenkin tuntuu siltä, että seison niemennokassa valmiina hyppäämään ja ystävät sekä läheiset ovat nyt muodostaneet sellaisen tiiviin kehän ympärilleni - valmiina ottamaan kopin, jos hyppy ei onnistukaan. He ovat siellä, vaikka hyppy onnistuisikin.
Yhä edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti