Pesukonelapsi

On ihan hölmöä yrittää varautua maailmassa kaikkeen ennalta, kun loppujen lopuksi vain pieni osa täällä tapahtuvista asioista on sellaisia, joille oikeasti voi tehdä jotakin. Olin miten valpas tahansa ja vaikka käyttäisin lopun elämääni siihen, että tuijottelisin vesihanoja, en voi varmasti estää sitä etteikö minulle tai jollekin lähipiirissäni voisi tapahtua jotain odottamatonta. Etenkään minä en voi niillä vesihanojen tuijotteluilla noita asioita estää.

Minua on turhauttanut se, miten paljon tuhlaan elämästäni yhä tähän OCD puoleen. Miksi en voisi olla niin rohkea ja mennä vain niitä tunteita sekä pelottavia tilanteita päin? Ihan kuin istuisin edelleenkin talon nurkan takana, kun muu maailma elää ja tapahtuu sen toisella puolella.

Viime viikkoina elämä tullut sieltä nurkan takaa hakemaan minua ja ravistellut kauluksista oikein kunnolla. Minä en hallitse tätä maailmaa taikka elämää. Se ei tarkoita, että elämä pitäisi heittää yhdeksi pitkäksi teinipissisjatkumoksi, jossa ei vastuuta oteta itsestä saati muista. Se tarkoittaa, että minulla on oikeassa elämässä vain rajallinen mahdollisuus päättää itse siitä, mihin elämä ohjautuu.

Joten miksi jäädä nurkan taakse?

OCD venyttää nuo rajat ja mahdollisuuksien määrät ihan uusiin atmosfääreihin. Koska, mitäpä jos? Ja näinä viikkoina olen kaiken tunne- ja oirekaaoksen aikana koko ajan enemmän ajatellut sitä, miten naurettavilta nuo OCD:n säännöstöt tästä nykyhetken perspektiivistä katsottuna näyttää. Sillä, mihin olen viime vuosina käyttänyt paljon aikaa ja mielenrauhattomuuttani, ei ole ollut mitään väliä/apua kun elämässä on oikeasti tapahtunut jotain, joka vie jalat ikävällä tavalla alta. Minä en ole kaikella sillä tarkistamisella pystynyt varautumaan tähän.

Ei kukaan voi.

Ja siksi se laittaa miettimään, että miksi. Mihin minä tarvitsen tätä kaikkea tarkistelua? Pelkäänkö minä, että rentoutumisen ja perspektiivin muuttamisen jälkeen minusta tulisi sekunnissa huolimaton resuroosa, joka istuu kohta sillan alla kodittomana ja ilman ystäviä?

Mitä sitten?

Keskustellessani päätohtorini kanssa elämästäni tuli mieleen oiva vertauskuva siitä, minkälaista elämää olen elänyt nyt rapiat 30 vuotta. Minä olen pesukonelapsi. Linkousta, peruspesua ja huuhteluveden vaihtoa. Uudestaan ja uudestaan. Pieniä hiljaisia hetkiä, kunnes linkous on alkanut taas ja minä olen kauhusta kankeana paiskautunut rummun toiselta puolelta toiselle, saaden haavoja ja ruhjeita, jotka eivät ole ehtineet parantumaan ennen seuraavaa pesukertaa.

Sen sijaan, että istuisin noina hiljaisina hetkinä kauhun vallassa vain odottamassa linkouksen käynnistymistä, minä jatkossa voisin rentoutua ja katsoa miltä maailma näyttää edellisen pesukierroksen jälkeen - kun pesukone alkaa jylläämään taas, muistaisin olla jännittämättä kehoa ja pitää silmät auki niin huomaisin, ettei se linkous ikuisesti kestä saati saa ihoani vereslihalle joka kerran jälkeen. Ehkäpä keho rentona osa linkouksista saa vain saman kutkuttavan tunteen vatsan pohjaan kuin vuoristorata tai puhdistaa sen pinttyneen likatahran, jota en itse ole saanut tennaristani poistettua. Ja lopulta, vaikka saippuavesi huuhtoutuu lopulta pois, minä en huuhtoudu sen mukana. Vaan jään.

Pesukonelapsi. Pidän sinusta.