Pysähtyminen

Viime viikon alussa tulin tavallaan erään tien päähän yhden asian kanssa elämässäni. Tai lähinnä totesin sen ääneen, ettei näin voi jatkua enää vaan asialle tulisi nyt vihdoinkin tehdä jotain. Sanoinkin päätohtorilleni, että ihan jännittää miten pakko-oireet tulevat käyttäytymään tuon päätöksen jälkeen kun takana on melko erinomainen viikko - tunnetusti kun niillä on tapana ollut ottaa käyrä ylöspäin päättäessäni paljon pienempiäkin asioita.

Pakko-oireet ovat pysyneet yhtä hyvällä tasolla, mikä on ollut sangen ilahduttavaa. Mutta sen sijaan välittömästi seuraavana päivänä muuttui 'pala kurkussa' olotila lähes vakioksi. Ja sitä se on ollut koko viikko - vuoroin olen itkenyt, skarpannut, itkenyt ja syönyt. Katsellut yhden illan tapetteja. Öisin olen välillä huutanut välinpitämättömälle äidilleni tai yrittänyt pakokauhun vallassa juosta karkuun ahdistustani. Vanha syömishäröilyni nosti siis myös päätänsä mutta ei ole ollut läheskään yhtä hallitseva kuin tuo jollain tapaa surullinen ja väsynyt olo.

Tuntuu, että seison nyt tienristeyksessä, josta lähtee sata eri tienhaaraa eikä minulla ole mitään aavistusta, mikä minun pitäisi niistä valita. Olen ymmärtänyt olevani suhteellisen lopussa monenkin asian suhteen enkä vähiten pakko-oireideni. Mutta silti tämän olotilan voimakkuus ja ilmenemistapa yllättää sillä yleensä näin syksyisin olen puhkunut intoa kokeilla uusia juttuja.

Tänä aamuna istuin pitkään merenrannassa miettimässä sitä, mitä minulle on tapahtunut tai on tapahtumassa. Paloinko nyt oikeasti loppuun? Masentaako? Olenko kaikesta kiireestä vain väsynyt ja tarvitsen sekä unta että hyvää ravintoa?

En minä osaa antaa itselleni oikeaa vastausta sillä olen muuttunut vuoden varrella niin paljon, etten vielä osaa tunnistaa tätä tilaa. Yhden asian kuitenkin tajusin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä sen sijaan, että olisin päämäärättömästi loikannut vain seuraavaan ohimenevään laivaan, olen pysähtynyt miettimään elämääni ja sen seuraavaa vaihetta. Ja se tarkoittaa, ettei minun pakenemiselle ja unohtamiselle rakennettu sisäinen järjestelmäni pysty käsittelemään sitä vaan se hajoaa. Ehkä se on murtunut pikkuhiljaa muutenkin mutta viimeisin päätökseni oli kaiketi niin iso, ettei se enää kestä.

On yhtälailla kiehtovaa mutta niin valtavan pelottavaa huomata, että oman lintuhäkin ovi on auki.