Kipu. Tuo ystävämme kipu, joka tekee elämästä jokapäiväisen haasteen. Tällä viikolla olen sisäisen kipuilun sijaan saanut nauttia ulkoisesta kivusta tai sanoisinko, siitä muiden mielestä "oikeasta kivusta".
Nimittäin viime viikonlopun auttamiskeikan seurauksena meni rikki ensin molemmat kädet. Ja kun kädet oli pillereillä korjattu normaalille liikeradalle sen optimaalisen apina-asennon sijaan, alkoi kipulääkityksen heikentyessä paljastumaan että rikki oli mennyt myös lonkka. Vielä se parempi. Rasitusvamma. Kävellä ei saa kuin pakollisen ja sekin on tehtävä varovasti sillä lonkka kyllä ilmoittaa jos vauhti äityy liian kovaksi.
Eilen minut ohitti noin miljoona-vuotias mummo ja teki mieli alkaa itkemään. Kunnes huomasin auringon paistavan silti.
Minähän en mielelläni näitä pillereitä söisi oikein mihinkään vaivaan - en korvien väliini enkä näihin ns. oikeisiin kipuihin. Mutta vaihtoehtoja ei oikein enää ole jos meinaan pitää jalkani toimintakykyisenä. Kipu oli sitä luokkaa jo keskiviikkona, että töihin keskittyminen alkoi olemaan hankalaa eli juuri silloin kun niitä töitä olisi pitänyt tehtailla oikein urakalla. Mutta ihan periaatteen vuoksi halusin yrittää josko se menisi kuitenkin ohitse itsestään. Ei mennyt. Nyt sitten on kierroksessa pillerit, joiden pitäisi rauhoittaa se tulehdus lonkassa ja joiden väsytysaste on jotain ihan käsittämätöntä. Haluaisin vaan nukkua. Toissa yönä meni 12h ja viimekin yönä yli 9h, jonka jälkeen pakotin itseni ylös.
Väsyttää, sattuu, sattuu ja väsyttää.
Yleensä nämä kipuiluviikot ovat olleet sellaisia, jolloin hautaudun kotiin. Murjottamaan, kuinka epäreilua kaikki taas on. Tottakai minua nytkin harmittaa se, että rikoin itseni näin pahasti mutta jotenkin se lauseen jatko "auttamalla jotakuta, joka on auttanut myös minua", ei laita vanhaan tapaan syyllistämään ketään.
Pelkään myös, että repeän syömään ihan kunnolla - kuten olen yleensä tehnyt joka kerta taistellessani fyysisen terveyteni kanssa. Lääkkeistä turvonnut kehoni ahdistaa ja se tietoisuus, että kulutukseni on tällä hetkellä aika nolla. Mikään ei kannusta pitämään itsestä huolta vaikka tämän pitäisi olla hyvä muistutus myös siitä miksi ylipaino ei ole minulle suotava tulevaisuudenkuva - ei näytä keho kestävän kunnolla edes tätä ruhoa.
Toissapäivänä kuitenkin tajusin ettei se vanha murjottamiskaava tunnu enää mukavalta. Minä haluan ulos, en halua jäädä taas kotiin mistä olen vasta viime kuukausien aikana oppinut pääsemään pois. Ainoa hankaluus oli se, etten minä oikein pääse ulos. Tai pääsen ulos mutta eteneminen on niin tuskaisan hidasta. Olin jo perjantaina päättänyt viettää koko viikonlopun kotona ja alustavasti ilmoitin ystävälle, että ehkä jätän lauantain vaatteidenvaihtobileet väliin. Sitten hetken siinä toimistotuolilla kärvisteltyäni ajattelin, että se on se vanha kaava. Jäädä kotiin valittamaan kurjuuttaan. Ei se lääkäri kokonaan kävelyä kieltänyt enkä hyvillä reittivalinnoilla joutuisi juuri kävelemään. Sitäpaitsi, minulle ehkä tekisi hyvää kokeilla siirtää ajatuksia pois kivusta.
Onneksi menin. Löysin maailman ihanimman keltaisen mekon. Ja vähän muutakin..
Olen ennen ehkä tiedostamatta vältellyt tilanteita, jossa hengaillaan ilta kaveriporukalla. Yhden ihmisen kanssa hengailussa en ole kokenut ongelmaa, koska silloin ei minun tarvitse keskittyä kuin yhteen ihmiseen. Usean ihmisen kanssa oleminen on minulle jo haaste, etenkin jos ne ovat hivenenkään läheisempiä kuin se kerran kuukaudessa rapussa vastaankävelevä naapuri. En oikeastaan tiedä miksi välttelen noita tilanteita - ehkä siksi, etten tiedä miten ne minut vain päällisin puolin tuntevat näkevät minut eli en voi olla varma siitä mitä he ajattelevat minusta. Huomaan myös olevani ko. tilanteissa se hiljaisempi ryhmän jäsen, mitä olen ennen ehkä vierastanut sillä olen muissa ryhmätilanteissa rohkeimmasta päästä ja se_tyyppi, joka tutustutta ihmisiä toisiinsa ja pitää huolen, että kaikila on kivaa.
Mutta onko siinä oikeastaan mitään pahaa, jos antaa estradin muille?
Tällä kertaa ajattelin ottaa härkää sarvista, sillä tiesin että paikalla olisi yksi ihminen joka ymmärtäisi, jos lähtisin kesken kaiken pois ahdistuskäyrän ollessa liian punaisella. Muille kerroin kipeästä jalasta, joka olisi oikeastikin hyvä syy lähteä ajoissa. Jännitin myös hiukan sitä, etten halunnut juoda sitä alkoholia ja tiesin, että muut joisivat.
Osaisinko olla tilanteessa, jossa olisin näkyvästi erilainen?
Yllätin itsenikin viihtymällä paikanpäällä ilta kymmeneen, jonka jälkeen yksi toinenkin osallistuja lähti kotiin. Ja vain kerran näön vuoksi sorruin ottamaan lasiin alkoholia, jota maistoin kerran ja totesin, ettei ole minun juttuni tällä hetkellä ja kaadoin sen sopivan hetken tullen lavuaarista alas (anteeksi tytöt!). Yleensä voimakkaasti vastaavissa tilanteissa iskenyt ulkopuolisuuden tunne ei ottanut valtaansa, vain kerran tunnistin sen ajatuskiekon kuiskimisen korvassa ja se meni oikeastaan hetkessä ohitse. Ja pahempia pakko-oireitakaan ei iskenyt päälle - perinteisen siirtymätilanteisiin liittyvän avainten tarkistelunkin maltoin jättää kotimatkaa lukuunottamatta. Ja siitäkin selvisin kohtuudella.
Kokkasinko eilen? En. Yritän tänään, mikäli työkaverin läksiäislahjan hankinnassa ei mene liian pitkään, seuralaiseni pääsee vasta iltapäivästä ja minä en taida oikein pärjätä ilman toisia jalkoja. Pää sekä koko keho ovat vain niin turtia ja väsyneitä, etten tiedä jaksanko edes yrittää. Jalkaakin särkee taas oikein kunnolla kun jouduin kiipeämään portaita viedessäni vaatteita tuulettumaan. Jos jatkuu, on kai huomenna mentävä taas lääkärin juttusille, lähinnä tuon liikkumisen vuoksi.
Olenko silti tyytyväinen tähän viikonloppuun? Olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti