"Lähdin polkemaan pyörällä 20 km tutuissa kotikotini maisemissa. Minua ärsytti se, etten ollut mahtunut auton kyytiin vaan minun täytyisi polkea tuo matka. Noin 6 kilometriä ennen kotia, tutussa ylämäessä taivas pimeni ja alkoi satamaan vettä. Minulle tuli huoli siitä kuinka Marakatti pärjäisi ja samassa kuulinkin vaimean huudon metsästä mutta en paikallistanut mistä. Ahdisti ja pelotti löytäisinkö perille."
Heräsin.
Vaikka tämän päivän uutinen toisaalta toi helpotusta meille kaikille, oli se silti shokki. Olen aina sanonut, että minulla on jo lapsi - itseäni tosin vain 5-vuotta nuorempi mutta "lapseni" kuitenkin. Sen tietää siihen syvään ystävyyteen verrattavasta tunteesta kun ei haluaisi minkään pahan satuttavan toista, haluaisi kaiken sujuvan kivutta ja on valmis matkustamaan toisen luokse sen seitsemän meren takaakin. Näkee osan itsestään toisessa eikä haluaisi, että toinen joutuisi kokemaan sitä samaa.
Niin se ei vain aina mene ja maailmassa on asioita, sairauksia, joille mikään tunne tai mahti voi mitään.
Se tekstiviesti pysäytti päivän siihen paikkaan. Olin aamulla jälleen kärsinyt vatsakrampeista siinä määrin, että jouduin 10:ltä menemään terveydenhoitajan luokse hakemaan lääkettä. Närästi. Olin juuri edellisellä viikolla ottanut yhden extrapäivän vapaaksi päästäkseni irti rytmihäiriöistä. Varannut lääkäriajan taas torstaiksi.
Sitten minä mietin, että mikä järki tässä oikein on. Minun elimistöni huutaa apua mutta olen kuin veltto nukke, joka vain pikaliimaa takaisin sen pudonneen silmän vaikka se pitäisi ommella kiinni, jotta se jatkossakin pysyisi paikallaan. Voisiko nyt olla oikea hetki kysyä joltain toiselta neuvoa, mitä tekisin elämässäni?
Perustelen kysymättömyyttäni aina sillä, että minulla on tämä OCD. Etten minä voi kävellä kenenkään toisen luokse kysymään mikä minusta voisi tulla isona kun sairauteni sekoittaa pääni niin pahasti, etten tiedä itsekään kuka olen. Ja luopuisinko minä jostain vakituisesta saadakseni tilalle pelkäämääni epävarmuutta? Tuskin pääsisin edes mihinkään, kaikki ovat minua fiksumpia. Enkä minä voi tietää johtuuko nämä minulle ennalta tuntemattomat krampit sittenkin vain siitä, että stressaan tarkistamatta jättämistä tai koska söin rasvaisia lohkoperunoita viikonloppuna.
Kyllä minä tiedän mistä tämä johtuu mutta en haluaisi tunnustaa sitä itselleni.
Mutta mistä tietää, että on oikea hetki? Onko sellaista edes olemassa?
Olisi ollut kovin kansallisromanttista, että olisin tuon uutisen jälkeen mennyt lenkille tai huutanut tyynyyni. Söin levyllisen suklaata. Mitäpä muutakaan.
Se ei vaan enää auta.
Vatsaani kivistää. Ehkä minun on otettava se ensimmäinen askel. Muuten minulla kohta ei ole mitä menettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti