Olin kävelemässä suuren salin perältä kun näin, että laukussa oleva lompakkoni oli auki. Yritin huutaa siitä kaikille muille salissa olijoille mutta kukaan ei kuunnellut. Kävelin ulos, sillä tiesin varkaan olevan siellä. Näin poikaporukan ja yhdellä pojalla kädessään molemmat maksukorttini. Poika yritti kylläkin piilottaa kortit mutta liian myöhään ja joutui antamaan ne minulle. Lopuksi hän kuitekin vain nauroi ja kertoi, että kaikki on jo käytössä ja minua ahdisti. Hiljaisilla kaduilla yritin soittaa pankkiin ja kuollettaa korttini mutta asiakaspalvelussa oleva henkilö puhui vain englantia. Huonolla englannilla yritin kysyä eikö siellä olisi ketään kuka puhuisi suomea ja sainkin kuulla siellä olevan muutaman. Yritin kuitenkin hädissäni jatkaa englannilla korttini kuollettamista kunnes sanat loppuivat kokonaan..
Vatsalaukku tuntuu kääntyvän ympäri ja olo on levoton, siitä huolimatta että liikkuminen yhä aiheuttaa särkyreaktion lonkissani. Missä vaiheessa tästä tuli oikein tällaista? Isompia ja pienempiä itkukohtauksia, ahmintaa, rytmihäiriöitä ja em. kaltaisia ahdistavia unia.
Missä vaiheessa minä tajuan, ettei mikään riitä kuitenkaan ja alan elämään vain itseäni varten?
Jos joku ei ole lukenut eilisessä Helsingin Sanomissa ollutta uutista 'Joka viides lapsi jää yksin' - lukekaa. Ei osu varmaan jokaiseen mutta varmasti avaa meidän elämää, jotka olemme kokeneet syystä tai toisesta olevamme ulkopuolella. Ainakin elämästä ennen viimeisintä kahta vuotta tunnistan voimakkaasti itsessäni tuon tyypin, jolla näennäisesti on paljon kavereita ja on ulospäin sosiaalinen muttei loppujen lopuksi kykene emotionaalisesti sitoutumaan kehenkään.
Fyysisesti läsnä, henkisesti poissa.
Tätä nykyä minulla on tullut myös emotionaalinen puoli mukaan niiden harvojen ihmisten kanssa, joita kutsun ystävikseni. Sen taajuus ja vahvuus vaihtelee ja sen ilmaisu on vielä pääasiassa itkemistä (:D) mutta pystyn liittämään näihin ihmisiin erilaisia tunnetiloja - olemaan onnellinen, surullinen, vihainen tai iloinen toisen puolesta. Edelleen minussa elää voimakas hylkäämisen pelko ja reagoin siitä muistuttaviin tilanteisiin voimakkaasti mutta nämä muutamat ihmiset ovat voittaneet senkin väsytystaistelun.
Häviö ei ole tuntunut koskaan ennen saavutukselta.
PS. Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille huonon vitsin kera:
Mikä on neurootikon lempiohjelma?
- Teletapit.
Miksi?
- Koska hekin tykkäävät tehdä asioita uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti