Tulehtunut lonkka. Tai jokin sidekudoksen tapainen, joka yhdistää suoran vatsalihaksen nivusiin, on tulehtunut. Pahasti. En tiedä sen oikeaa nimeä, koska en harrasta biologiaa ja olen ollut aina surkea siinä mutta tiesin vain tänään oltuani töissä tunnin että nyt ei ole enää kaikki hyvin. En enää kyennyt istumaan tai seisomaan ilman, että särki. Siitä huolimatta, että jo toinen tulehduskipulääkekuuri oli meneillään - tosin vasta ensimmäinen kuuri itse tuohon lonkkaan. Ainoa vain, että kukaan aiemmista hoitavista tahoista ei kertonut selkeästi mitä minun pitää sille kipeälle jalalle tehdä ja missä vaiheessa voisin huolestua tai huokaista helpotuksesta. Enkä minä ollut riittävän kipeä noiden tahojen mielestä, että olisin voinut jäädä pois töistä vaikka yritin sitä pariin otteeseen selittää. Että minua sattuu jos liikun. Sattuu, jos istun.
Maksoin lähes kolminumeroisen summan siitä, että joku kertoi minulle mikä on vialla. Ja etten minä todellakaan saa liikkua nyt. Yhtään. Ei minulla olisi siihen ollut varaa mutta kipu oli niin sietämätöntä, että olin valmis tyhjentämään kaikki tilini, että saisin apua. Että joku kuuntelisi minua, oikeasti.
Periksiantamattomuus oli syynä ongelmien pahenemiseen mutta myös siihen, että tämä ei ehtinyt tämän pahemmaksi.
Kun elämässä on jotain vastaavia hallitsemattomia ongelmia, huomaan pakko-oireiden hivuttautuvan taas kaveriksi. Eilinen päivä oli jo hankala ja kesti pitkään taas tajuta miksi. Toki jännitän mahdollista äitini tapaamista lähiaikoina mutta suurempi syy taisi olla se, että en voinut hallita enää kipuani. En voinut parantaa sitä itse enkä tiennyt miksi kipu vain paheni.
Ja mitä pakko-oireinen tekee silloin kun elämässä on jotain hallitsematonta?
Tarkistaa.
Ehkä tarkistaminenkin helpottaa nyt kun ammattikseen ihmisten rankoja tutkiva tyyppi ei pidä minua päästä pehmenneenä. Ei ole helppoa maata kotona kun ulkona paistaa aurinko mutta ei minulla ole vaihtoehtoja. Tapani mukaan minua painaa syyllisyys siitä olenkohan kuitenkaan riittävän kipeä olemaan töistä poissa vaikken enää pystynyt iltapäivällä kävelemään kunnolla ja istuessani palaverissa teki mieli itkeä kivusta. Pelko siitä, että selkäni takana minut leimataan huonoksi työntekijäksi, painaa.
Tosin vähemmän kuin ennen. Ehkä vähitellen olen ymmärtänyt, etten sitä timanteilla kuorrutettua marttyyrikruuna yhteiskunnalta saa vaikka uhraisin sen vuoksi koko terveyteni - sekä henkisen että fyysisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti