Paitsi että..onhan minulla sen itselleni sopivuudesta todisteita. Minä itse.
Kuten olettaa saattaa vanhojen tietojen perusteella, ei kohta kolmen viikon pakollinen sisällä lepäily ole tehnyt ihan hirveän hyvää pakko-oireille. Ei ne nyt katastrofaalisen huonoksi ole menneet mutta tunnustettava se taas on, että askel on otettu taaksepäin. Mihinkään ei kulu minuuttitolkulla aikaa mutta:
- Olen nyhtänyt kahvinkeittimen johtoa irti kotoa poistuessani ja jos en ole nyhtänyt irti, on se illalla pitänyt hartaasti tarkistaa.
Oma huomio: Hei haloo. Kahvinkeitin menee itsestään pois päältä jos unohdan. Se on pieni ja söpö sekä sanoo naps, kun se ei jaksa enää olla päällä.
- Olen taas turhan huolella sulkenut niitä vesihanoja ja käynyt hakemassa "vielä yhden lasin vettä, koska tämä oli niin haaleaa/kylmää/kuumaa/jokin muu tekosyy".
Oma huomio: Tuota..Montako kertaa jätit hanan auki Marakatin luona käydessäsi kun maltoit olla siellä tarkistelematta eli tuliko asunnosta uusi Nooan arkki? Ei.
- Olen pariin kertaan huomannut tarkistaneeni hellan levyt vaikken ole niitä käyttänyt mutta mennyt niistä muka liian läheltä ohi.
Oma huomio: Usko jo ettei sinulla ole brasilialaista takamusta. Tai perinteistä suomalaista etumusta. Ja vaikka olisi niin osaavatko ne kääntää sitä levyn nappulaa yksikseen? Testaa ja jos osaat, pyri Guinnesin ennätystenkirjaan - saat uuden erikoisosaamisen CV:hen.
- Olen tarkistellut yhä avaimia.
Oma huomio: Missä vaiheessa lakkasit osaamasta laskea kahteen?
- Olen tarkistellut iltaisin säännöllisesti lompakkoni sisältöä (eli pankkikortti, henkkarit, kela-kortti ja bussikortti).
Oma huomio: Jos sinulla ei ole ollut edes lompakkoa mukanasi, lentävätkö kortit itsestään sillä aikaa hukkaan? Ei.
- Olen tarkistanut sammuttaneeni virrat tv:stä useasti ja ettei johdot vain kosketa patteriin.
Oma huomio: Käänsit patterin pois päältä. Se on kylmä. Sen lisäksi olet teipannut johdon lattiaan. Niin siis mitä sitten, jos johto koskee patteriin? Ne ehkä rakastuu?
- Olen yhä edelleen tarkistanut oven lukituksen niin kotoa lähtiessäni kuin nukkumaan mennessäni.
Oma huomio: Olet sulkenut elämästäsi niin monta ihmistä ja mahdollisuutta, että sinua voisi kutsua Master Sulkijaksi, joten selitä minulle miksi sinä et osaisi sulkea niinkin yksinkertaista asiaa kuin ovi? Aivan.
Yhteenveto:
Voisin sanoa, että taannuttu ei olla parhaimpiin hetkiin nähdän paljoa mutta ollaan silti. Se annettakoon tämän haastavan kevään vuoksi anteeksi. Positiivisesti ajateltuna, tilanne voisi olla pahempikin. Tein aika paljon ruokaa Marakatin luona ollessani ja vain kaksi kertaa siellä ollessani tarkistin hellan levyt enkä vesihanoja ollenkaan. Ja ottaen huomioon siellä syntyneen perhesotkun, olisi tilanne voinut olla vieläkin katastrofaalisempi.
Entäpä salainen rakastajani syömishäiriö? Sille itseasiassa kuuluu jo parempaa vaikka se on vähän ollutkin heitteillä. Olen yrittänyt opetella nyt syömään monipuolisemmin ja säännöllisemmin hyvällä sekä huonolla menestyksellä. Mutta vasta Marakatin luona ollessani ja asiasta palautetta saatuani tajusin, miten ulos ja yksinkertaisin asioihin olen ajanut itseni syömisen ja ruonalaiton kanssa. Olen oikonut mutkat niin suoriksi kun mutkat saa ja tosiaankin syönyt jo pitkään hyvinkin yksipuolisesti, etenkin viikonloppuisin kotona. Se on ollut helppoa. Tai sillä minä olen sen itselleni perustellut - ei ole tarvinnut pilkkoa, kuoria, paistaa vaan on voinut ottaa ruokansa vain jääkaapista ja syödä heti. Ja siihen minä olen sitten vain tottunut. Tunnustan myös pelänneeni, että tämä vuodelepo lihottaa mutta reaktio on ollut pienesti päinvastainen lihaskadon vuoksi eli kyllä se syömishäiriö ja lihomisen pelko yhä oven takana kolkuttelee. Postiivisena asiana tässä asiayhteydessä voin todeta, että minä en enää ahdistu kampaajan tuolissa istuessani siitä peilikuvasta. Jopa ne foliot päässäni voin tuntea hyväksyväni ulkomuotoni paremmin.
Olisikohan se merkki hiljalleen kasvavasta itsetuntemuksesta ja itsetunnosta?
Reagoin odottamattomiin tilanteisiin yhtälailla niin pakko-oireilla kuin syömälläkin. Eilen meillä oli talossamme ilmoittamaton vesikatko (tai no, siitä oli kyllä ilmoitettu - ihan toisessa rapussa) ja hermoilin pitkään milloinkahan sitä vettä alkaisi tulemaan. En muka voinut paistaa mitään, koska en pääsisi tiskaamaan vaan lämmitin lounaaksi mikrossa tomaattikeiton. Jahkasin soitanko huoltoyhtiöön en, menenkö kysymään remonttimiehiltä kaunko katko kestää vai en, annanko palautetta siitä ettei meille ilmoitettu vai en. Sitten vettä alkoi tulla mutta vessanpönttöni käyttäytyi (kyllä, luet aivan oikein) jotenkin kummallisesti ja piti outoa ääntä. Ensimmäinen ajatus oli soittaa isälle mutta ainiin, enhän minä voinut! Sitten istuin puhelin kädessä vessanpöntön lurinaa kuunnellen ja veden pientä virtausta katsellen ja mietin soitanko huoltoyhtiöön. Vesihanoistakin tuleva vesi jotenkin nyki oudosti ja aloin olemaan todella hermostunut.
Lurina lakkasi, vesivirta pysähtyi ja kaikki alkoi toimimaan hiljalleen kurnuttaen normaalisti. Miten reagoin minä? Menin jääkaapille siitä huolimatta että lounaasta oli vain tunti. Tein dippikastikkeen ja otin pari porkkanaa. Söin porkkanat ja kermaviilikastikkeen. Hain purkin ananasta. Hain toisen. Muistin kaapissa olevan pussillinen manteleita ja söin senkin. Sitten vasta aivot heräsi siihen mitä minä teen. En syönyt tosiaankaan nälkääni vaan purin lauenneen jännitykseni siihen.
Ja ajatukseen, että minulla ei aina ole isää jolle soittaa. On opeteltava toinenkin keino.
Olen näiden pakkolepoviikkojen aikana nähnyt paljon unta lapsista. Lapsista, joista huolehdin ja lapsista, jotka tukeutuvat minuun. Viime yönä muistan sanoneeni äidilleni, että huolehdin lapsen vaipanvaihdosta vähentääkseni hänen kuormaansa mutta äitini ei katsonut edes minuun. Lopulta unohdin koko asian pientä tyttölasta kylvettäessäni ja hätääntyneenä menin kysymään tuolta toiselta lapselta huolehtiko siitä kukaan. Vastaus oli kyllä ja olin helpottunut.
Riittää, että pidän nyt huolen tuosta pienestä tytöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti