Elämä on viimeisen kuukauden aikana osoittanut sen etten minä voi todellakan tietää mihin suuntaan se heittää. Eikä sen kyydissä pysy ellei luota itseensä ja kuuntele. Itseään, ei muita.
Lähdin reilu viikko sitten matkaan kohdatakseni niitä konkreettisia pelkoja, mitä elämässäni on - äitiäni, perhettäni ja niihin liittyviä solmussa olevia tunteitani. Tulehtunut jalkani toi ensimmäisen esteen matkalleni voimakkaiden kipujen ja huonon liikkumiseni vuoksi mutta päätin lähteä sillä en haluaisi paeta enää. Sitten tuli toinen este, tieto, että veljelläni oli mykoplasma ja minulla ei ollut vastustuskyvystä jäljellä varmasti kuin rippeet tämän pillerijakson ansiosta. Muutin suunnitelmaa ja päätin mennä ensin Marakatin luokse ja jäädä odottamaan, että veljeni antibiootit tehoaisi.
Hylkäys yksi:"Ai, oletko niin kipeä ettet tosiaankaan pääse tänne heti perjantaina? No, ei sitten, voidaankin lopetella."
Este kolme, keväästä ylivirittyneelle äidille pitäisi kertoa asia - myös se, että vaikka hän kuinka soittaisi kuudelta aamulla, en vastaisi sillä se olisi vastoin sovittua. Yritin laittaa mahdollisimman selkeän viestin ja kerroin, että ilmoittaisin kun olisin valmis tapaamaan. Matkustin Marakatin luokse jääpussien ja särkylääkkeiden voimalla ja soitin kotikotiini kahdesti.
Hylkäys kaksi:"Ei tänne kannata tulla, ollaan kipeänä molemmat. Ja äiti on suuttunut sulle".
Hylkäys kolme ja neljä:"Äiti on tosiaan suuttunut sulle. Samoin isä, koska laitoit sellaisen viestin äidille."
Olen itkenyt kuluneen 1,5 aikana ihan käsittämättömän paljon ja edelleenkin aiheesta kirjoittaminen saa palan nousemaan kurkkuun. Mutta samalla olen ymmärtänyt niin paljon, monestakin asiasta. Jos samat lainalaisuudet kuin edellä mainitut ovat pitäneet kutinsa myös lapsuudessani, en ihmettele miksi haluan niin voimakkaasti tehdä kaiken oikein ja täydellisesti. Suorittaa suorittamisen jälkeenkin.
Kuka lapsi sisimmässään ei haluaisi olla tervetullut vanhempiensa luokse ja tulla hyväksytyksi virheineen?
En ole koskaan tajunnut miten voimakkaasti hylkäämisen ja torjumisen pelko on ollut sidoksissa tuohon täydellisyyteen pyrkimisessä. Ja sitä myöden myös pakko-oireisiini ja syömishäiriööni. Miksi on ollut helpompi hylätä ja torjua kuin tulla hylätyksi tai torjutuksi. Olla tuntematta tuntemisen sijaan. Olla yksin.
Koska tämä tunne ruttaa sisäelimesi kasaan, tekee niistä pallon ja potkii sitä pitkin tyhjyyttä kolisevaa kehoasi niin, ettet voi unohtaa sen läsnäoloa hetkeksikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti