Tänään tuli lupa aloittaa jalan kuntoutus hiljalleen ja kehoa kuunnellen. Siis juuri sellainen kärsivällisyyttä vaativa tehtävä, joka ei kuulosta yhtään mieleiseltä - mieli hinkuisi jo joogaan ja pitkille kävelylenkeille vaikka jalasta ei 100% kaikki kipu olekaan hävinnyt. Jos kaikki menee hyvin, jalan kunto palautuu normaaliksi kuukaudessa. Jos ei, pitää lääkäriin mennä takaisin ja jalka joutuu tarkempiin tutkimuksiin.
Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että sen sohvan kantamisen voi jättää väliin jos viimeisestä viikkoa pidemmästä treenijaksosta on yli kaksi kuukautta.
Vammani syntytarinoineen kuvastaa mielestäni erinomaisesti luonnettani - ylitän voimarajani hetkessä pelkällä päättäväisyydelläni. Mutta valitettavasti päättäväisyys tuntuu olevan väärässä käytössä elämässäni. Olen milloin päättänyt tuijottaa hellan levyjä 45 minuuttia, syödä sekä suklaalevyn että sipsipussin tai juosta 15 kilometriä.
2 viikon makoilun aikana olen runsaasta Matlockin katselusta huolimatta ehtinyt ajatella hiukan elämääni. Siis jostain muusta näkövinkkelistä kuin OCD:n tai syömishäiriöni lävitse. Koska onhan minun elämäni paljon muutakin. Se ei tunnu paljolta, koska kaksi edellä mainittua syövät suorituskeskeisen elämäntapani kanssa melkeinpä koko kakun. Mutta on siellä silti jotain.
Mielikuvitus. Luovuus. Päättäväisyys. Elämänhalu.
Elämässä on pelottavaa haluta jotain aidosti, sillä niin monta kertaa olen sen huomannut toteutuvan. Kun olen uskaltanut antaa ihastua, olen saanut vastakaikua. Kun olen halunnut jotain työpaikkaa, olen yleensä saanut sen. Kun olen halunnut ystävystyä jonkun kanssa, on se ihminen yhtäkkiä ollut todella lähelläni. Olen elämässä yrittänyt ja olen onnistunut.
Olen myös ihastumisen jälkeen todennut tunteiden katoavan. Tajunnut työtä tehdessäni etten siinä voi menestyä. Huomannut ystävyyden omalta puoleltani olevankin etäistä kaveruutta. Olen pettynyt ja huomannut epäonnistuneeni.
Olen vuosikaudet ajelehtinut paikasta toiseen. Minä olen yrittänyt löytää vimmatusti paikkaani elämässä suorittamalla ja yllättänyt itsenikin välillä sillä, mihin kaikkeen oikein pystynkään. Jälkeenpäin katsottuna ne suoritukset ovat olleet sitä samaa pakomatkaa kuin pakko-oireenikin. Oma romahtamiseni OCD:n kanssa ja fyysiset vammani ovat pakottaneet minut tunnustamaan, että se aiemmin ehjä pyramidi on tuusanuuskana edessäni. Edessäni on palasia, jotka tuntuvat minulta muttei näytä. Tuoksuvat joltain toiselta mutta näyttävät minulta. Ja niitä, jotka tuntuvat, tuoksuvat ja näyttävät minulta.
Sille kaikelle aistien käytölle tarvitsee vain antaa aikaa. Ensimmäisen kiven asettamisen jälkeen jo hymyilyttää, koska se tosiaankin tuntuu istuvan maaperään kuin valettu. Siitä muodostuu tulevaisuudessa ehkä pyramidi. Tai tukeva kasa kiviä. Ehkä se kaatuu kymmenen vuoden kuluttua ja ehkä sen olomuodolle nauretaan.
Mutta se olen ainakin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti