Ehdin neljä päivää olla töissä lonkka-sairaslomani jälkeen kunnes torstain ja perjantain välisenä yönä heräilin paleluun ja lihassärkyyn. Toiveikkaasti ajattelin sen olevan ohimenevää ja minun näkevän vain unta mutta neljältä oli pakko nousta ylös ja todistaa että totta se oli - kuumetta 38C.
Minua hävetti soittaa töihin ja ilmoittaa että olen taas sairas. Eihän minulla ole ollut varmasti vastustuskykyä nimeksikään sen tulehduskipulääkekuurin jälkeen, joten ei ollut ihme että nappasin uuden taudin heti perään mutta tuntui silti, että parempi varmistaa ja käydä hakemassa sairaslomalappu. Ettei kukaan vaan epälisi minun olevani huvikseni pois.
Niin kauan kuin maailmassa on neurootikkoja ei lääkäreiden lompakot huuda tyhyyttään.
Vaikka nouseva kuume saikin vetäytymään lähes sikiöasentoon lääkärin vastaanotolla, loksahti leuka silti auki diagnoosia ja sairasloman pituutta kuunnellessa. Influenssa-A ja bakteeritulehdus, molemmat. Ja töihin saisi mennä vasta torstaina. Apteekissa jonottaessa iski epätoivon tunne siitä miten ikinä saisin kirittyä jo nyt jäljessä olevat työni ilman ylipitkiä päiviä. Onneksi töissä olivat sitä mieltä, että oli fiksua hoitaa asia heti eikä olla tartuttamassa muita mutta silti teki mieli puhelun lopuksi sanoa, etten minä tätä tahallani tee. Että minä oikeasti jo haluaisin töihin ja päästä rytmiin.
Sillä sillä rytmillä on myös merkitystä pakko-oireilleni ja niiden positiiviselle hallinnalle.
Eihän näille mitään voi, maailma on tauteja täynnä ja minulla kävi vain todella huono tuuri. Vai kävikö sittenkään? Olen sairastellut enemmän tai vähemmän helmikuusta saakka, joten laittaa se silti miettimään tarkoitusta vaikka ajoitukseni on vain ehkä ollut huono. Luin jostain blogista/lehdestä, että vastustuskyvyn aleneminen kertoo siitä, että elämässä on nyt jotain liikaa. Jotain sellaista mitä elimistö ei kestä. Ja vastustuskyky ei parane kuin tekemällä muutoksia elämään.
Mitä minä en ole vielä huomannut?
Lääkekassin sisältö oli hurjaa katsottavaa mutta eilen kuume pysytteli jo poissa koko päivän ja lihassärkykin on vähentynyt. Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, joten ihan iisisti otetaan keskiviikkoon saakka kaupassa käyntejä lukuunottamatta. Mutta yksi huono puoli noilla lääkkeillä ja tällä taudilla on ollut - minun ruokahaluni on kadonnut.
Yritin perjantaina ostaa kaappiin ihan mitä tahansa mikä olisi mennyt kurkusta alas, jäätelöstä lähtien. Mutta lauantai illalla ruokahalu katosi kokonaan ja tilalle tuli pieni huonovointisuus, joten heitin nuo kaapeissa pyörineet herkut roskiin. Tämä ei ole minulle mitään uuttaa voimakkaiden antibioottien yhteydessä (vaikka söisin mitä maitohappobakteereja tms. vatsalääkkeitä) mutta tuo syömättömyys ei ole hyvä juttu. Onneksi lääkkeeni pitää ottaa kahdesti päivässä ruoan kanssa, joten jotain on pakko kiskoa kurkusta alas. Muuten huomaan mieluummin juovani vain vettä, sillä mikään ruoka eikä edes herkku tunnu kiinnostavan.
Ja vaikka luulin saaneeni sen kuiskuttelijan jo kuriin, sanoo se silti että ruokahalun katoaminen tarkoittaa laihtumista eikä laihtumisesta ole mitään haittaa. Päinvastoin.
Tiedän ruokahaluni palaavan kunhan lääkekuuri on ohitse ja keho alkaa toipumaan taudeista. Tämä on ollut vain hyvä muistutus siitä, ettei syömishäiriö ole todellakaan vielä poissa. Aktiivisena ovat mielikuvat palanneet niistä ajoista, kun elin useita kuukausia pelkällä porkkanoilla ja vedellä. Tiedän onneksi että minä olen nyt niin vahva, etten halua sinne takaisin - tiedän ettei se ole ratkaisu. Nämä kuluneet päivät ovat kuitenkin osoittaneet taas sen, että suhteeni ruokaan ei ole todellakaan normaali.
Mutta jos jotain huonoa niin hyvääkin, saimme Marakatin kanssa nyt kyhättyä pystyyn suunnittelemamme (kiitos vain ideasta sinne arktisille alueille) ruokablogin (http://suhteessaruokaan.blogspot.fi/). Tai ei se ole varsinainen ruokablogi sillä pelkkiä reseptejä se ei tule sisältämään (vai haluaako joku kahden kanamunan paisto-ohjeen?). Ajatuksena on pallotella sisarusten kesken ajatuksia ravinnosta sekä kirjoittaa omia ideoita, pohdintoja ja kokemuksia ruoasta. Siitä, miten eri syistä ihmiset joutuvat tai vapaaehtoisesti muuttavat suhdettansa ruokaan. Ehkä jakaa jotain reseptejä a´la neurotic cooking (eli se kahden kananmunan paisto-ohje) tai niitä vähän hifistellympiä fibromyalgiapotilaan- ja puhtaan ruoan kannattajan ohjeita.
Tai ainakin jotain siihen suuntaan, eiköhän sisältö muokkaudu kun saamme kirjoittamisen alkuun.
Ja toinen viikon positiivinen: Tein tänään munakasta - ihan itse! Visuaalisesti se oli ruma kuin rämepeikko ja minipaprikat vain rekvisiittaa (sillä ne olivat jo ns. toinen jalka haudassa) mutta tein sen taas. Pitkän tauon jälkeen. Eikä tuntunut edes pahalta. Paitsi syöminen mutta se ei nyt liity tämän pelon voittamiseen mitenkään:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti