Jostain syystä vaikeat päivät näyttäisivät kulkevan ryppäissä. Perjantaista asti kehoa on vallannut sellainen kokovartalojännitys enkä tunnu saavan sitä millään pois päältä. Joogaan ei ole vielä asiaa enkä muita keinoja rentoutumiseen ole tähän hätään keksinyt. Unetkin ovat olleet kuihtuneita kissoja ja pimeyttä täynnä.
Olen tarkistanut jos en kohtuuttomasti niin ainakin naurettavan paljon viime kuukausiin nähden. Sen lisäksi purin ahdistustani viikonloppuna vaatekaupoilla ja käytökseni oli siellä kuin suoraan psykologian oppikirjasta - mikä valtava helpotuksen ja onnellisuuden tunne kun ei tarvinnut ajatella tai tehdä mitään muuta kuin nostella vaatteita rekistä syliinsä ja rahdata ne sovituskoppiin sekä ne kivoimmat kassalle. Olisi ne sitten olleet tarpeen tai ei.
Nuo kaksi askelta taaksepäin laittaa suututtamaan ja pelkäämään, että tästäkö se alamäki taas alkaa. Huonot merkit ovat ilmassa. Jännitin taatusti paluuta töihin 3 viikon tauon jälkeen mutta myös toinen asia on ollut mielessä.
Taas on tulossa kesä.
Kuten olen jo aiemmin maininnut, kesä ei ole koskaan ollut minun suosikki vuodenaikani. Tai ei voi sanoa koskaan, muistan useita hyviä kesäpäiviä ja jalkapohjia lämmittäviä kesäöitä. Mutta viimeisimpinä vuosina kesä on ollut aikaa, jolloin alitajuisesti on vain odottanut milloin se puhelin soi. Milloin isäni jälleen kerran on väsynyt äidin maniaan ja pyytää apua äidin hoitoon saamiseksi. Sitten tulee vihaisia viestejä äidiltä, ihmetteleviä soittoja lääkäreiltä, kohtaamisia lähes koko viranomaiskirjon kanssa. Kunnes pyydetään anteeksi ja toivotaan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin.
Miten ihmeessä te muut samassa tilanteessa olevat jaksatte?
En usko, että äidilleni hänen sairautensa on yhtään sen helpompaa - päinvastoin. Mutta minä niin haluaisin kuulla tai nähdä hoitomyönteisyyttä. Haluaisin, että hän ajattelisi hetken meitä muitakin ja sitä, minkälaiseen vaaraan hän itsensä asettaa. Että hän auttaisi ymmärtämään minkälainen hänen sairautensa on ja missä vaiheessa hän haluaisi, että me otamme vastuun hänestä. Että hän myöntäisi edes itselleen hänen olevansa sairas.
Ja samalla minä tunnen syyllisyyttä siitä, että pyydän häneltä edes sellaista, ajattelemaan meitä muita ja sitä miten sairaaksi huolesta me tulemme.
Olenko minä liian vaativa suhteessa äitini sairauteen? Ehkä. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miltä niistä lukemieni kirjojen lapsista on tuntunut, joiden äiti/isä on hylännyt heidät ja valinnut elämänsä sisällöksi sekä ykkösprioriteetiksi jonkun muun - alkoholin, huumeet tai uhkapelin. Mutta taidan tietää ripauksen nyt. Jotenkin konkreettisesti asia tuli esiin kun juttelin raskaana olevan ystäväni kanssa siitä, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä että vanhemmat asuu lähellä kun itsellä lapsia. Ja hätkähdin itsekin kun totesin ettei sillä ole minulle enää väliä koska en voisi kuitenkaan kysyä äidiltäni apua tai neuvoja.
Olen pyytänyt äidiltäni useita kertoja, että hän pitäisi huolen itsestään ja sairaudestaan. Silti olemme taas tässä tilateessa, että sillä ei näytä olevan mitään väliä. Nyt siis pitäisi jatkaa omaa elämää eikä vain pelätä milloin puhelin tai ovikello soi.
Mutta missä kulkee luopumisen ja luovuttamisen raja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti