Kolme viikkoa lomaa takana ja vielä ollaan pysytty tavoitteissa - lukuunottamatta yhden käden sormin laskettavissa olevia päiviä, jolloin olen aamukävelyllä päässyt todistamaan sitä puukoniskun tuntuista tuntumaa lonkassa ja todennut viisaimmaksi pysytellä kotona loppu päivän. Ahdistuskäyrässä kyllä on huomattu nousua kuluneen viikon aikana muutamastakin syystä ja parina iltana olen sortunut tekemään noita enemmänkin 5-vuotiaalle tyypillisiä mörkötarkistuksia. Siis katsomaan illalla sängyn alle, ettei siellä vain ole ketään..
..mikä kyllä näin päiväsaikaan naurattaa vähän itseänikin.
Yksi laukaiseva tekijä lienee se, että tajuan töiden alkamisen olevan jo lähellä. Toinen on törmääminen ihmiseen menneisyydestä, johon liittyy tunteita ja halua pyytää omaa käytöstä anteeksi. Kolmas tekijä on ihan varmasti se, etten pystynytkään lähtemään yön yli vierailulle läheiseen kaupunkiin kaverini luokse ja siinä sitä tapaamista peruessani samalla muiden ihmisten taatusti ansaittuja Facebook hehkutuksia lomamatkoistaan lukiessani iski jokin kateuden ja itsesäälin hyökyaalto.
Tänä kesänä kengässä on hiertänyt myös se, että olen vanhoista tavoistani poiketen lopettanut lähes kokonaan alkoholin juomisen. Ensimmäisen kerran maistoin alkoholia 16-vuotiaana ja täytettyäni 18-vuotta, alkoi pitkän pitkä juhlaputki. Ennen juhlin enemmän, lähivuosina vähemmän mutta aina siihen kuului enemmän tai vähemmän alkoholi. Oikeastaan en osannut ajatella lähteväni julimaan ilman alkoholia.
Viimeisimmän vuoden aikana olen kuitenkin päässyt seuraamaan mitä alkoholi tekee pakko-oireilleni. Siis sen lisäksi, että yhden kostean illan jälkeen aivoni tuntuvat kuoriutuvan itsekseen ulos vatsalaukku mukanansa. Alkoholin "rentouttava" vaikutus kyllä saattaa hivenen helpottaa esim. ulos lähtemistä mutta se seuraava päivä..se on keskivertopäivääni selkeästi huonompi pakko-oireiden osalta.
Minulle ei jää noiden kosteiden iltojen jälkeen epäselväksi, että minulla on krapula ja pääni on puurossa, joten skrappina oleminen on hankalaa. Ja se taas tietää sitä, että vaikka normaalisti lähtisin parilla tarkistuksella ulos, pitää minun krapulassa tarkistella ne vähintään kaksi kertaa sen verran eikä sekään yleensä riitä. Ahdistuksen määrä noina päivinä kasvaa herkästi ihan mitättömistäkin seikoista ja kärpäsistä tulee härkiä.
Epäilen vahvasti, että olen tainnut juoda välillä sen vuoksi, että kuvittelen olevani silloin paljon rennompi ja hauskempi. Toisin sanoen, olen käyttänyt alkoholia toisinaan sen vuoksi etten minä tiedä kuka minä olen tai hyväksytäänkö minut sellaisena ehkä vähemmän rentona mutta yhtä hauskana. Turruttanut juomisella siis pelkojani.
Eli kuten 98% muistakin suomalaisista.
Nyt kun olen päässyt tutustumaan itseeni tätä vähän hankakempaa reittiä pitkin, olen huomannut että minun harvoin tekee aidosti mieli alkoholia. Nautin yhä edelleen kylmästä valkoviinistä silloin tällöin mutta olen myös ymmärtänyt, että menneisyydessäni alkoholi on useinmiten ollut itselleni lyhyt pakoreitti ahdistavasta elämäntilanteesta ja tuonut hetkellisen unohduksen. Alun hämmennyksen ja siitä seuranneen ahdistuksen jälkeen minä olen harjoitellut eri tilanteisiin menemistä (kuten keikoille), joissa suurin osa ihmisistä on humalassa ja huomannut että pärjään selvinpäin siinäkin joukossa mainiosti.
Ja siinähän se ongelma ydin sitten tuleekin.
Suomessa moni tapahtuma ja tekeminen varsinkin kesällä sidotaan alkoholiin. Minua ei häiritse, jos ihmiset juovat seurassani. Valitettavasti olen kuitenkin huomannut, että minun selvinpäin oleminen häiritsee - ei kaikkia mutta riittävän usein monia. Minulla kun ei oikeastaan ole tälle harventuneelle juomiselleni mitään Suomessa hyväksyttävää selitystä, sillä järkyttävät krapulat eivät ole syy välttää juomista vaan oikeastaan vain meriitti.
Olenkin päässyt kuin koira veräjästä kaiken maailman baari-illoista tämän kevään ja kesän, kun olen voinut vedota tuohon rikkinäiseen lonkkaani. Ja se on oikeasti ollut hyvä syy, kokemuksesta tiedän mitä sen kanssa se juhlaillan jälkeinen päivä/viikko on. Mutta mitä sitten, kun se (toivottavasti) joskus kokonaan parantuu?
Myönnän sen, että se etten juo alkoholia kuten ennen, on itsellenikin vaikeaa välillä ymmärtää. Entinen minäni usein viikonloppuisin väittää, että jään paljosta paitsi - nykyinen muistuttaa, miten tapanani on juhlaillan jälkeen viettää koko seuraava päivä sängyn pohjalla päänsärkyä, huonoa oloa ja muita ahdistavia olotiloja potien. Silti se kivi tuntuu hiertävän minun kengässäni.
Kumpaakohan minä pelkään tässä enemmän - sitä, kutsutaanko minua enää mihinkään mukaan, koska juon niin harvoin vai sitä, että leimaudun tylsäksi harventamalla juomistani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti