Eilen kävellessäni katua pitkin kohden puistoa ja katsellessani taivaalla lentäviä lintuja minut valtasi sellainen äärettömän hyvä olo. Tuntui siltä, että minun kuului olla juuri siinä paikassa ja siinä hetkessä. Tajuta, että tämä on minun elämäni ja eikä se voisi olla missään muualla kuin tässä. Ja nyt.
Tunne jonkin isomman asian oppimisesta valtasi viimeistään illalla, kun kaverini kertoi saaneen haluamansa työpaikan ulkomailta. Entinen minäni olisi kyllä onnitellut mutta pakahtunut kateudesta ja alkanut sättimään omia valintoja sekä sitä, miten säälittävää oma elämä olisi tuon ystävän elämän rinnalla nyt.
Onnittelin jälleen eikä sen jälkeen tapahtunut itsessä..mitään. Hämmennyin hetkeksi siitä itsekin. Miksi se ei tuntunutkaan samalta kuin ennen? Koska se työpaikka oli jotain mitä kaverini halusi mutta minä en halunnut. Enkä nimenomaa edes halunnut haluta, kuten olen ennen halunnut - koska uskoin, että minun täytyy olla kuin muut ja haluta täysin samoja asioita.
Kaverillani on oma polkunsa ja minulla omani eikä niitä voi verrata keskenään. Ei kenenkään polkuja voi. En epäile, etteikö tulevaisuudessakaan minulle tulisi turhautumisen hetkiä oman elämäni suhteen enkä voi olla koskaan varma mitä elämä tuo tullessaan. Tiedostan vain ehkä nyt voimakkaimmin sen, että portti ulos OCD:sta on se ovi, joka vie minut kohden elämäni suurinta muutosta.
Se on tehnyt sen jo nyt vaikka minulla on vasta toinen jalka siitä portista läpi - elän muutoksessa ja se luo rauhaa sisälleni. On olemassa jotain muutakin, kuin alituinen pelko ja musta varjo selän takana, jolle täytyy omilla teoilla luoda tilaa.
Blogin alkutaipaleella puhuin möröstä ja siitä kuinka tunsin sen läsnäolon. Nyt vuoden kuluttua minä katson sitä jo silmiin. Enkä pakene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti