Toissapäivänä minua alkoi ärsyttämään suunnattomasti se, miten tuuli puhalsi vasten kasvoja ja aina kun olin saanut kerittyä otsatukkani takaisin ojoon, puhalsi tuuli uudestaan sen sekaisin. OCD yrittää nyt todenteolla saada isompaa paikkaa elämässäni - uusia pelkoja, vanhoja pelkoja ja siinä sivussa tasaisesti nykyisiäkin. Pelkoja toisen ihmisen menettämisestä, ötököistä, sairauksista ja riittämättömyydestä.
Ei, se ei ole nujertanut minua mutta olen pari päivää huomannut olleeni huomattavasti ärtyneempi kuin loman alussa ja juurikin sen vuoksi, että tuo vanha ystäväni haluaisi tulla käymään luonani pidemmäksi aikaa. Tiedän sen johtuvan rutiinin puutteesta ja siitä, että kun sitä säännöllistä arkea ei ole täyttämässä päätä, on pelolle tilaa enemmän. Ja uskon, että myös OCD tajuaa saman.
Paitsi etten suostu.
Polkiessani jalkaa samalla kun asettelin kiukuspäissäni sitä otsatukkaa, tulin ajatelleeksi sitä, miten mahdottoman tehtävän edessä oikeastaan olin. Minä voin käydä kampaajalla huolehtimassa otsatukkani pituudesta ja hiusteni terveydestä. Minä voin kammata otsatukkani aamulla ojoon (sillä usein yön aikana siitä on tullut otsairokeesi) ja laittaa vaikka kolmea hiustenhoitotuotetta pitämään sitä aloillaan.
Mutta tuulelle en voi mitään.
Tuuli on yhtä kuin ne pelottavat ja surulliset asiat tässä maailmassa. Niitä ei voi hallita eikä niitä voi kahlita. Voit ehkä yrittää suojata itsesi tuulelta pysymällä merenrannasta kaukana mutta sinä et voi estää sitä, etteikö suojaisassa puistossakin kävisi tuulen henkäys. Tuuli on olemassa, nyt täällä tai sitten tuolla toisella puolella maailmaa eikä kukaan voi sitä kokonaan täältä hävittää.
Noita pelottavia ja surullisia asioita on olemassa ja jokaiselle niistä jaetaan osansa, juuri sen verran kuin se ihminen pystyy kantamaan ja jaksaa kantaa - näin minä uskon. Pysyttelenkö minä kuitenkaan sisällä, jos näen, että ulkona hiukan tuulee? Tai palaanko sisälle, jos ulkona tuuleekin vaikka en sitä ikkunasta alunperin huomannut? En.
Joskus tuuli saattaa yltyä niin kovaksi, ettei merenrantaan lähteminen ole turvallista vaan kannattaa mieluummin pysytellä kotona. Silloin, kun puut irtoilevat maasta tuulen voimasta ja uhkaavat kotiasi, on pelkääminen sallittua. Et ehkä pelkää niin paljon, jos tiedät rakentaneesi kotisi niin turvalliseksi kuin voit. Mutta jos talosi on hataralla pohjalla, sinulla on ehkä syytäkin pelätä sen menettämistä.
Toissapäivänä minä sitten siinä hetkessä luovutin itseni tuulelle, annoin sen puhaltaa läpi ja jännitys laukesi. Tein tavallaan sovinnon tuulen kanssa. Ehkä vain otsatukkaihmiset ymmärtävät äskeisen vertauskuvan, ehkä vain OCD:n kanssa elävät, ehkä jotkut hipit tai ehkä ei kukaan muu kuin minä. Se kuitenkin on riittävästi.
Tuulia tulee, tuulia menee.
Minä olen vastuussa siitä kuinka vahva kotini on - henkisesti ja fyysisesti. Tuulet jatkavat puhaltamistaan. Voin joko jäädä hataraan kotiini pelkäämään pientäkin tuulen virettä tai rakentaa sen niin vahvaksi, että se jaksaa seistä paikallaan kovemmissakikin myrskyissä. Ja myrskyn jälkeen osaan pyytää tarvittaessa apua myrskyvaurioiden korjaamiseen, jos vaurio on jotain sellaista, jota en itse osaa korjata.
Minä en voi koskaan tietää, olenko rakentanut kotini sellaiseen paikkaan, johon nuo myrskyt eivät koskaan yllä tai yltävät joka vuosi. Minä tiedän kuitenkin sen, että tuulet ovat aina läsnä mutta harva todellisuudessa yltyy myrskyksi.
Rakennustöihin, siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti