Sitä oli ilmassa jo eilen vaikka kotoa pääsinkin suhteellisen kivuttomasti pois. Tänään se istua kökötti sitten päälläni koko sen ajan, kun tein kotoa lähtöä. Nimittäin se ahdistus. Ja sellaista ahdistusta ei ole kyllä ollut hetkeen.
Minä kyllä vallan hyvin tiedän miksi se siellä kököttää - huomenna olisi tiedossa vierailu kaverini ja hänen perheensä luokse eikä tunnetusti nämä lapsiperhevierailut ole minulle rentouttavinta aikaa. Minä en edelleenkään itse tiedä, haluanko lapsia enkä voi siten suoraan vetää viivaa oman lapsettomuuteni ja tuon ahdistuksen välille. Osan lapsivierailuistakin pystyn suorittamaan lähes 99% vapaana ahdistuksesta. Jostan kumman syystä nyt tämän perheen kohdalla ahdistus kasvaa vain usein suureksi.
Mistä se sitten voisi johtua? Siitä, että matkaa sinne on tunteja ja joudun olemaan pidempään poissa kotoa? Vai jäikö eräällä kerralla ihan muussa merkityksessä sanottu lause "Ikä ei tee lapsen saamista helpommaksi, meillä naisilla väkisinkin biologinen kello tikittä" kummittelemaan mieleen? Vai emmekö näe muissa merkeissä riittävän usein, siis ilman, että lapsi on läsnä? Vai ahdistaako minua se epätietoinen kellonsoittaja sisälläni, joka ei tiedä pitäisikö sen sisäisen kellon tikittää vai ei?
Ystäväni tietävät, että pidän lapsista - kyse ei ole siis siitä. Onhan minulla tuo omakin "lapseni", Marakatti, johon suhtaudun varmasti välillä ärsyttävänkin äidillisesti. En vain haluaisi tuntea oloani inhottavaksi ja itsekeskeiseksi ihmiseksi, koska koen ahdistusta kaverillani kyläilystä.
Kyläilyn jälkeen olo on yleensä ihan ok mutta sitä ennen..kaikki ahdistuskäyrät huutaa punaisella jo päivää ennen - kuten tänäänkin. En peru, sillä haluan nyt tosissaan miettiä mikä saa ahdistuksen nousemaan juuri tämän perheen kohdalla. Mitä siellä on sellaista, mikä sisääni on puserrettu pieneksi paperitolloksi?
Mitä minä en halua tuntea?
Viime yönä näin unta, jossa kävelimme kesäistä katua pitkin ja läpi porttikongin. Seisoin porttikongin toisella puolella ja katsoin, kun äitini, sisareni ja jonkun pienen tytön syliin laskettiin vauvat. Tunsin oloni hämmentyneeksi mutta näin yhtäkkiä, kuinka toinen pieni tyttö yritti viedä omaa pyöräänsä ahtaan laudoista kasatun onkalon läpi. Menin hänen lähellensä ja kerroin, miten kauniit ja päättäväisen siniset silmät hänellä on ja kysyin tarvitsisiko hän apua. Tarmokkaasti tyttö kieltäytyi. Kysyin voisimmeko yhdessä viedä pyörän oikealle paikalleen. Hän vastasi kyllä ja katsoi minua silmiin.
Hassua, mutta tuo unieni tyttö alkaa henkilöitymään yhdeksi ja samaksi tytöksi. Ehkä tästä alkaa se totaalinen pään pehmeneminen. Tai sitten minun on vain hyväksyttävä tuo sinisilmäinen tyttö matkaani - siitäkin huolimatta, että se ihan hoopolta kuulostaakin.
Ehkä me voimme auttaa toisiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti