On ollut hyviä iltoja ja huonoja iltoja. On ollut huonoja aamuja ja hyviä aamuja. On ollut kauniita unia, joiden jälkeen on herännyt aamulla hymy huulilla ja on ollut painajaisia, joista olen herännyt keskellä yötä uskaltamatta hetkeen nukahtaa. On ahdistanut ja ei ole ahdistanut. On ollut hyviä hetkiä ja sitten niitä vähän huonompia hetkiä.
On ollut.
Kuten terapeutti totesi torstaina, ehkä minun syömishäiriöiselle minälleni tekee hyvää joutua pakolla luopumaan liikuntaharrastuksesta jalkavammani vuoksi. Kivun vuoksi on pakko kehittää jotain muuta täytettä päiviin ja tulla toimeen sen kanssa mitä jääkaapista löytyy ilman, että pelkäisin ahmivani sen kaiken joka päivä sisuksiini.
Opettelen olemaan ja löytämään jotain..muuta.
Nyt minä olen viime päivät keskittynyt lukemiseen. Olen lukenut niin rakkausromaaneja kuin muka-hauskoja-huumorikirjoja nauramatta kertaakaan. Vahingossa taannoin kaappasin kirjastosta mukaani Tommy Hellstenin "Elämän paradoksit" sieltä pikaisesti lukaisemani lauseen pätkän vuoksi vaikken yleensä tykkää lueskella psykologista "hömppää". Ja intuitioni sanoi oikein - se mitä olen tähän saakka kirjasta lukenut on ollut kuin suoraan omasta elämästäni. Teksti on niin täyttävää ja ajatuksia herättävää, ettei kirjaa edes pysty lukemaan pitkiä pätkiä vaan muutaman sivun lukemisen jälkeen sitä haluamalla haluaa pysähtyä pureskelemaan esitettyjä väitteitä. Ehkä teksti on sovellettavissa monenkin ihmisen elämään ja elämäntilanteeseen, ehkä olen sujuvan kielen uhri, ehkä en. Mutta seuraavia kappaleita olen erityisesti tänään miettinyt:
"..Näin lapset alkavat olla olemassa vanhempiaan varten sen sijaan että vanhemmat olisivat olemassa lapsiaan varten. Lapset joutuvat kasvamaan ilman aikuisen läsnäoloa. Kukaan ei näe eikä kuule, mitä heidän sisällään tapahtuu. Kun he eivät saa nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksia, heistä kasvaa ihmisiä, jotka eivät näe eivätkä kuule itseään. He ovat persoonattomia, ihmisiä vailla yhteyttä omaan syvyyteensä ja ihmisiä vailla omaa identiteettiä."
"Rakkaudettomuus synnyttää aina pelon. Pelko syntyy sinne missä ihminen on yksin, siis vailla rakkautta ja syvää yhteyttä toisiin. Ihminen, joka ei ole syvällisesti liittynyt kehenkään, joutuu elämään ainaisessa turvattomuudessa. Juuri pelko johtaa tarpeeseen hallita elämää ja kyvyttömyyteen elää sitä. Pelko tappaa elämän ja luovuuden, sillä pelon vallassa oleva ihminen ei uskalla tehdä virheitä. Virheet paljastaisivat hänen heikkoutensa, ja koska hän ei luota rakkauteen, hän ei kykene olemaan heikko. Sisäinen turvattomuus siis tappaa luovuuden"
"Meidän täytyy alkaa tukehtua omiin turvarakennelmiimme ennen kuin kaipaamme happea niin paljon, että suostumme romuttamaan sen, mnkä varaan olemme elämämme rakentaneet."
(Tommy Hellsten, Elämän paradoksit)
Kiitos Tommy Hellsten, annoit minulle lisää sanoja ymmärtämään sitä, mitä minulle on oikein tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti