Ruutulippu!

Niin. Siinä se viikko vierähti, ympäripyöreitä päiviä tehden ja nukkuen. Kirjoittamatta sanaakaan blogiin.

Ja OCD kiittää.

Maanantai oli hankala, koska viikonloppu meni lähes tarkistelematta. Sitten tasoittui lähdöt sekä illat alle 30 minuuttiin mutta stressikierrokset sen kuin töissä lisääntyi. Keskiviikkona huomasin jo vanhojen ns. terveiden rytmihäiriöiden palanneen ja tänä aamuna..tänä aamuna lähtöön meni 39 minuuttia.

Täydellinen fiasko.

Ei olo tuntunut tuskalliselta. Mutta aamu oli opettavainen siinä suhteessa, että olin tänään töissä vain vaaditut 8h. Tokihan tämän aamuisen katastrofiin vaikutti tämän viikon terapian väliin jääminen (terapeutti lomalla), eilinen puhelinsoitto isälle (joka ei kylläkään sisältänyt sanaakaan äidistä), illan alle 20minuutin tarkistukset ja omat fyysiset vaivat (jalka rikki, hammasta särkee ja räkä roiskuu). Mutta kyllä pääsyyllinen löytyy töistä ja siitä, että yritän suorittaa siellä taas mahdottomia asioita. Ja keskusteltuani aiheesta muutaman ihmisen kanssa työpaikallani päädyin siihen, että pyrin olemaan töissä vain sen sopimuksessa sanotut 8h - se tekee hyvää myös pakko-oireilleni.

Minä en lunasta 10h päivillä itselleni mainetta ja mammonaa vaan sen sijaan teen hallaa työyhteisölleni, pakko-oireilleni, keholleni ja itselleni.

Ei ylipitkistä päivistä voi tällä kertaa syyttää kuin itseään, kukaan ei ole vaatinut minua tekemään niin. Mutta uskomatonta miten huono omatunto voi kuitenkin tulla siitä, kun osa porukasta jää tekemään töitä silloin kun itselle tulee 8h täyteen. Tuntuu, että on pakko selitellä lähtemistään jotenkin erityisesti vaikkei siinä ole muusta kyse kuin siitä, että työpäivä on lopussa. Ja kun ei ole olemassa kotona lasta taikka miestä saati koiraa, jonka vuoksi olisi hyvä syy lähteä kotiin, tulee helposti kuunneltua tuota huonoa omaatuntoa ja jäätyä töihin.

Mutta ei, nyt minä en voi enää tehdä sitä - etenkään kun pakko-oireet ovat vielä kovin herkkiä reagoimaan pieneenkin stressireaktioon, pumpusta puhumattakaan.

Kotiin päästyäni olin kiukkuinen ja väsynyt sekä teki mieli itkeä pelkästä väsymyksestä ja turhautumisesta. Olin jo sen kaiken vuoksi luopumassa huomisesta suunnitelmasta mennä kyläilemään vähän kauemmaksi mutta kuultuani kuinka tuloani odotetaan, en voi jättää sitä väliin. Menen viimeistään yhdeksältä nukkumaan ja leikkaan näihin pakko-oireisiin taas kiinni kirjoittamalla. Se kyläily tekee minulle hyvää, koska maisemat vaihtuu täysin ja pääsen irti töistä - lähtö tuskin on helppo tämän päivän jälkeen mutta ei lähtemättä jättäminen tilannetta yhtään paremmaksi tekisi. Buranaa voi ottaa hammassärkyyn (kyllä, soitan viimeistään maanantaina päivystykseen) ja sunnuntaina voin meditoida vaikka koko päivän.

Että terveisiä sohvalta, minä annan itselleni nyt luvan rentoutua - pitäkää te muutkin huoli itsestänne älkääkä antako tämän maailman nielaista itseänne yhtenä suupalana. Sen se taatusti tekee, jos sille antaa luvan.