Olen ollut kuluneen viikon tavallaan kuin lomalla Marakatin vietettyä syyslomaviikkonsa täällä ja jätin siinä ohessa myös blogin päivittämisen hetkeksi. Kaipasin päästä tästä kaikesta hiukan irti ja Marakatin läsnäolo antoi siihen mahdollisuuden - pakko-oireet kun yllättävää kyllä joka kerta kutistuvat ihan silmissä kun vietän aikaa aidosti läheisen ihmisen kanssa.
Mutta kuten kaikki lomat, ne joskus päättyvät.
Huomasin oireiden pahenevan jo perjantai aamuna kun edellisenä iltana olin saanut tietää Marakatin kotiinlähdön olevan lauantaina. Perjantai ilta oli jo vaikea ja tänä aamuna minua ei olisi huvittanut nousta ylös ollenkaan. Hiukan ennen Marakatin tuloa töistä itkin mutta sain kun sainkin itseni koottua lopulta ja peiteltyä näkyvät jäljet - itkemiseni kun pelkäsin aiheuttavan vain Marakatille huonoa omaatuntoa ja huolta, jota en halunnut tapahtuvaksi. Junalle saattamiseen saakka vältin silmiin katsomista kunnes hyvästejä sanoessa kanavat aukesi. En tiedä mitä Marakatti huomasi mutta yritin päästä mahdollisimman nopeasti pois ihmisten ihmettelevien silmien alta sillä tiesin, ettei itkulle tulisi ihan hetkeen loppua.
Oletteko koskaan huomanneet, miten tässä maassa minkään tunteen esittäminen ei ole sallittua julkisella paikalla?
Kyllä, itkin varmaan sitä, että minulle tulisi ikävä Marakattia. Mutta itkin taas pitkästä aikaa myös sitä tyhjää tunnetta, eräänlaista tyhjiötä ja yksinäisyyttä, johon ahdistus OCD:n ja syömishäiriön muodossa on minut tuonut. En minä halunut tällaista elämää, mennä lauantai iltaisin kotiin syömään suklaata ja raapia naamalleen tekohymy maanantaina, kun ihmiset kysyvät mitä kivaa teit viikonloppuna. Mutta niin pitkään kuin muistan, olen hiilihangon kanssa työntänyt ihmisiä pois lähettyviltäni piilottaakseni ahdistukseni ja pelkoni. Ja se on vienyt minut siihen pisteeseen, etten minä enää esimerkiksi osaa soittaa ystävälleni ihan muuten vain. Se on tehnyt minusta ihmisen, jolle ei soiteta enää, koska se ei koskaan vastaa.
Ja kaikki tuo on totta. Vain minä itse olen luonut ympärilleni tämän tyhjiön enkä tiedä, miten se on enää poistettavissa.
Luulin aina, että itsekseen selviytyminen tarkoittaa sitä ettei tarvitse kenenkään apua. Että itsenäinen ihminen selviytyy omin voimin niin kattolampun vaihdosta kuin läheistensä pahoinvoinnista. Että itsenäinen ihminen pystyy olemaan päivästä toiseen itsekseen ilman kunnollista vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa.
Itsenäinen ihminen kuitenkin tarkoittaa sitä, että on epätäydellinen. Itsenäinen ihminen voi luottaa itseensä niin paljon, että uskaltaa pyytää muilta apua kun se hetki tulee. Itsenäisen ihminen kykenee katsomaan itseänsä silmiin aamuisin vailla katumusta. Itsenäinen ihminen myöntää, ettei toisinaan mikään muu tee niin hyvää kuin toisen ihmisen läsnäolo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti