Lyhyttä ja ytimekästä luvassa - yritän nyt kuitenkin hiukan skarpata myös tämän kirjoittamisen kanssa eli parempi jotain kuin ei mitään. Ja mikäs tässä kirjoitellessa kun puuro möllöttää mahassa ja kylmäpussi kipeän jalan alla.
Oikein hyvä.
Ilta oli taas hakemista mutta pääsin 26 minuuttiin ja olin siihen tyytyväinen. Kunnes huomasin kaksi uutta, heikohkoa, pakko-oiretta. Toinen on itseasiassa uusvanha, jatkojohdon tarkistaminen (ettei se osu patteriin, joka on siis kuuma näin talvisin) - siitäkin huolimatta, että teippasin johdon kiinni lattiaan niin ettei se pääsisi liikkumaan (ja siten se ei voisi osua patteriin vaikka kuinka liikuttelisin jatkojohdon toista päätä). Toinen on uusi, sen tarkistaminen, että olen kodissa yksin. Eli perinteinen lapsen pelko "onko sänkyni alla mörkö"-tyyppinen ratkaisu. Jälkimmäiseen liittyy varmaan se, että olen nyt taas yksikseni ja ensimmäiseen..noh, se on vain merkki siitä kuinka kapealla kujalla tässä vielä kuljetaan ja miten helposti tulee lipsuttua kujalta pois.
Edistystä on se, että minä tiedostan oireita tulleen taas lisää.
Minusta on ollut aina kiehtovaa yrittää tulkita unia vaikka välillä ne ylittääkin tällä mielikuvituksella kaikki hyvän maun rajat. Yöllä näin taas unta perheestäni - pakkasin siinä siskoni kanssa kotimme tavaroita, koska olimme joutumassa pois kotoamme. Seuranamme oli edesmennyt koiramme Mortti ja se seurasi meitä paikasta toiseen. Isän tavaroiden kohdalla totesimme, ettemme osaa tehdä niille mitään vaan isä saa pakata ne itse. Tunnelma oli jotenkin surullinen mutta lohdullinen.
Tuo edesmennyt koiramme olen vasta nyt aikuisena tajunnut symboloivan unessa turvaa. Kyseinen luppakorva oli jossain vaiheessa ainoa olento maailmassa, jonka viereen sain käpertyä ja joka tuli luokse, jos itkin. Eli joko kaipaan turvaa tai olen löytämässä jotain, mihin turvata. Mutta tuo muu uni..liekö isän tavaroiden pakkaamatta jättäminen sitten merkki myös siitä, että luotan isäni hoitavan omat asiansa. Kodin tyhjentäminen kai voisi olla lopullista irtaantumista perheestä.
Tai sitten se oli vain uni.
Aamulla lähtö meni 29 minuuttiin ja töissä kaikki meni, noh, kohtuudella. Minun on vain alettava sielläkin vetämään omia rajoja siihen, missä kohtaa joustan ja lupaan tehdä - ja missä kohdassa sanon ei. Nyt sanoin yhdelle asialle ei ja se tuntui niin äärimmäisen hyvältä, että vapisin sen sanomisen jälkeen ihan konkreettisesti. Minun täytyy vain luottaa siihen, että intuitioni sanoo mikä on riittävästi - jos se ei ole riittävästi, sitten se ei ole. Ein sanomisen lisäksi voisin ottaa sen 10 minuutin tietoisuusharjoituksen mukaan päivään sillä aikaa mun muut viettävät lakisääteistä kahvitaukoansa, vielä nyt se on mahdollista kun saan nauttia oman huoneen eduista.
Minä en halua olla töissä uhrilammas vaan aikuinen ihminen.
Töistä tultua jaksoin kömpiä vielä kävelylle ja vaikka se sellaista köpöttelyä kipupistettä kuunnellen olikin, tuli siitä hyvä mieli. Ja mikrossa valmistettu vähemmän makuaisteja miellyttävä puuro maistui todella hyvältä ulkoilun jälkeen. Nyt vain enää tehtävänä on pitää huoli riittävän aikaisin nukkumaan menemisestä ja huomenna voisin kokeilla pitkästä aikaa valokuvaamista.
Step by step.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti