Mikään päivä ei voisi olla arkisempi kuin maanantai. Ja ihan hyvä tällä kertaa, että arki käveli vastaan näinkin nopeasti, koska syömisen ja nukkumisen kierre alkoi olemaan sunnuntaina liian syvä. Oikeastaan koko sunnuntai meni syömiseen ja nukkumiseen, jossain välissä siivosin mutta siinä kaikki - kaikki tuntui harmaalta eikä millään tuntunut olevan mitään väliä. Tai anteeksi, teinhän minä jotain erityistä, kosketin pitkästä aikaa hellan levyn nappulaa. Tosin en laittanut sitä päälle vaan siirsin 0-nappulan osoittamaan kohtisuoraa sitä viivaa, joka osoittaa levyn olevan nollassa eli en kestänyt, kun nappula oli noin 2 milliä vinossa.
Surullista.
Ei ollut yllättävää, että näin koko seuraavan yön painajaisia siitä, että levy olisi päällä. Ja että olin siinä unessa Marakatin kanssa. Unessa yritin sammuttaa levyn ja sihdata nappulan juuri oikealle kohdalle eikä se millään suostunut asettumaan ja tunsin oloni äärimmäisen ahdistuneeksi. Ja olo oli niin ahdistunut aamulla herätessäkin, että pelkäsin pääsenkö kotoa pois ollenkaan. Jännä juttu, mutta tuo uni saa minut vieläkin jännittyneeksi vaikka tiedän ettei unien ja tulevien tapahtumien välillä ole suoraa yhtäläisyysviivaa.
Unesta tiedän, että nyt on aika rauhoittaa menoa korvien välissä - ahdistuskäyrä on taas viivasuorassa nousussa yhdessä rytmihäiriöiden kanssa.
Tai no, luulen niiden rytmihäiriöiden johtuvan osittain tästä buranakuuristakin mutten epäile ollenkaan, etteikö suurin vaikutus olisi omalla ahdistuneisuudella. Tietoisuusharjoitukset olivat aamulla kuin pätkivä kuvayhteys huonoon huumoriohjelmaan ja tarkistaminen oli raskasta loman jälkeen. Uskomatonta miten nopeasti sitä on pakko palata vanhoihin tapoihin vaikka "lomalla" on selvinnyt rutkasti vähemmällä. Se, mikä toimi toisen ihmisen läsnäollessa, ei muka toimisi yksin. Kumma kumma mieli. Siksi olinkin yllättynyt katsoessani kelloa hölkätessäni rapussa - 29 minuuttia maanantaina!
Kumma mieli tosiaan.
Myönnän kyllä, että eilisistä vannomisista huolimatta olin hukuttautua tänään taas töihini - se kun on helpoin pakopaikka tästä kaikesta ahdistuksesta. Tosin askel tuli sielläkin otettua eteenpäin kun pyysin päästä kuulemaan uudemman kerran toisten puhumista puhelimessa - tuossa kammotuksen välineessä, joka meitä toisiin ihmisiin yhdistää. Omaa puhelintuskaani ei nimittäin helpota se, ettei minulla ole sanastoa ja toisia kuuntelemalla se voisi parantua kehnosta edes hiukan kehnoksi. Tekemällä oppii mutta kynnystä, mihin kompastua, voi madaltaa.
Minun on vain niin vaikea myöntää, etten minä ole jossain yhtä hyvä kuin muut.
9h työpäivän jälkeen päätin kuitenkin lähteä kotiin niin, että ehtisin tekemään pienen kävelylenkin edes ennen iltatoimia. Reisivammani jatkuu yhä ja raskas liikunta on kielletty, josta olen tehnyt tekosyyn vältellä kaikkea liikuntaa. Toki mukana on aitoa pelkoakin siitä, että kipu palaa mutta suurimmaksi osaksi se on tekosyy ja syy jäädä sohvalle. Täältä on paljon helpompi huudella kuinka kurjaa elämä onkaan kun siinä ei ole mitään sisältöä.
Paitsi tunnin rauhallisen tallustelun jälkeen ei jaksa enää paljon huudella vaan tekisi mieli vetää peitto korviin siitä huolimatta, että tänään on Huippis-päivä.
Mitä minä aion siis tehdä tällä viikolla toisin kun kuluneina viikkoina? Minä menen pari kertaa viikossa edes kävelylle jos en muuta. Yritän vältellä nutellapurkkia ja sipsipussia. Ja jos välttelystä huolimatta löydän itseni jommankumman vierestä, kysyn itseltäni kaksi kertaa olenko aivan varma, että haluan tehdä sen. Sen verran pahaolo siinä hiilarikarusellissa tuli, että eiköhän ne muistikuvat riitä nyt ainakin muutamaksi päiväksi.
Minun on välillä vaikea muistaa, etten yksin taistele OCD:ta vastaan vaan sen rinnalla seisoo myös syömishäiriö. Niin, tai ehkä kyseessä on vain yksi ainoa vastustaja, jonka olomuoto muuttuu kuten mutantilla tarpeen mukaan hoivaavasta ahminnasta lannistavaksi pakko-oireeksi.
So, all you need is..
(lisää tähän sopiva ahdistuksen olomuoto)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti