Minkäköhän vuoksi positiivisista asioista kirjoittaminen on vaikeampaa kuin negatiivisista? Onko se valituskulttuurin äidinmaito mikä vielä vaikuttaa vai miksi minusta tuntuu tänään, ettei minulla ole mitään sanottavaa? Minä saisin kirjoitettua kyllä kokonaisen blogipäivityksen pelkästä hammassärystäni mutten siitä, miten tänään ylitin itseni pariinkin kertaan.
Miksi mikään ei tunnu ikinä riittävän?
Lähteminen matkaan tänä aamuna oli yhtä tahmeaa kuin eilen mutta sentään ajassa se oli 7 minuuttia vähemmän - olisi varmasti ollut vieläkin vähemmän ellen olisi taas illalla onnistunut nukuttamaan itseäni niin, etten tarkistanut mitään (muuta kuin aamuyöllä herättyäni oven). Mutta matkalla jo hymyilytti se voittajaolo mikä omasta periksiantamattomuudesta tuli. Siitäkin huolimatta, että OCD yrittää sitkeästi veivata sitä keskiaikaista "ylpeys käy lankeemuksen edeltä"ja "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa"-nauhaansa.
Asioiden ajattelemisella ei ole yhtäläisyysviivaa sille, mitä elämässä tapahtuu.
Päivä oli ihana, siitäkin huolimatta, että jännitän extra paljon vauvaperheissä kyläilyä. Mutta koska olen ollut tämän ystäväni suhteen rehellinen ja kertonut syyni sille, miksi en vauvoja uskalla pitää sylissäni, on minun tuon perheen kotiin helpompi mennä. Minä kyllä olen entistä kiinnostuneempi ja kyselen mielelläni vauvaperheen asioista mutta pelkään vielä sitä, jos vauva syliini jouduttuaan alkaisikin parkumaan tai otteeni lipsahtaisi ja vauvalle sattuisi jotain. Ja arvatkaa mikä tuossa kuviossa minusta on ihanaa? Oltuani asiassa rehellinen ei myöskään ystäväni tee numeroa peloistani ja kunnioittaa asettamiani rajoja.
Siinä kohtaa minä taas erotan ystävyyden ja kaveruuden välisen rajan.
Hyvää ruokaa, hyvää juttuseuraa, naurua, ulkoilmaa ja rehellistä olemista - ja en voinut kotimatkalla kuin hyristä tyytyväisyydestä. Tätä minä juuri kaipasin. Koko päivä siinä meni mutta olo on sellainen "kokovartalorentoutunut".
Siinä on positiivisuutta kerrakseen.
Toinen iloinen asia on huomata, että olen päässyt vihdoin irti tuosta parin vuoden epämääräisestä miessäädöstä myös henkisellä tasolla - huomasin nimittäin yhtäkkiä tietyn ihmisen palaavan ajatuksiini yhä useammin ja saavan oloni tuntumaan keveältä. Tosin turvamatka on niin pitkä, etten ole koskaan tuon ihmisen kanssa edes puhunut mutta jostain on tunnemaailmaltaan kömpelönkin lähdettävä askeltamaan. Käyttäisin termiä "kevytihastus" eli sellaista lapsenomaista ei-vakavaa-haaveilua ja mielikuvien rakentelua turvallisen välimatkan päästä. Ihastuminen on asia, jolta herkästi suojelen itseäni, koska siitä voi seurata jotain, mikä pakottaa minut paljastamaan itsestäni enemmänkin. Oikeastaan niin naurettavalta kuin se kuulostaakin niin minä pelkään ihastumista - sitä, että siitä seuraakin jotain eikä ihastuminen jää vain omien korvien väliseen liikenteeseen. Sen vuoksi tuo tunne oli taas terve merkki itsestä ja omasta tunnemaailmasta.
Joku päivä minä uskallan ehkä myös rakastua - en vielä mutta joku päivä. Ja sekin on positiivinen asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti