Kaksi eteen, yksi taakse

Tämä aamu sujuikin niin hyvin ettei ole ihme, että maailmankaikkeus laittaa minut heti testiin. Tarkastamiseen meni vain 28 minuuttia ja töissäkin sujui kaikki ihan kohtuudella. Kotimatkalla päätin ottaa härkää sarvista ja soittaa isälle kysyäkseni haluaako hän minun tulevan marraskuussa käymään hänen täyttäessään 60v. En nyt mitenkään innoissani olisi menossa kuluneiden kuukausienkaan vuoksi mutta nyt tuntuu muutenkin siltä, että jaksamiseni on aika äärirajoilla. Ja siten myös kärsivällisyyteni.

Äidillä on löydetty rinnasta kasvain.

Ensimmäiseksi aloin miettimään pitäisikö minun tehdä nyt sovinto äidin kanssa, jos hän kuoleekin pian. Ja että minun on pakko mennä nyt maalle. Samaan aikaan kuulin kuitenkin itseni selittävän tyynen rauhallisesti miten ei kannata panikoida vielä, koska kasvaimen laatua ei tiedetä. Pelottavaa oli se, että ettei uutinen kuitenkaan tuntunut missään.

Vai tuntuiko?

Marakatti suhtautui asiaan hyvinkin rauhallisesti, ripauksella kyynisyyttä. Ja minä en oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä nyt tai ajatella. Olen jotenkin täysin lamaantunut tai sitten tämä on se tunne, kun olen oppinut olemaan olematta liian huolissani vanhemmistani. 

Miksi tämä maailmankaikkeus ei voi hetkeäkään pysyä balanssissa? Ja miksi se heilahtaa aina negatiiviseen suuntaan?

Nyt aion tämän päivityksen jälkeen nostaa jalat sohvalle (tai no, ne on jo) ja ottaa kirjan käteen. Päässä ei oikein liiku mitää enkä aio painostaa sitä tuottamaan ajatuksiansa ulos vielä tänään. Kyllä ne sieltä tulee, kun sen aika on.