Pahoitteluni, että täällä on viime päivinä ollut niin hiljaista. Ehkä vähän yllättäen itsellekin, keskiviikon tiedotteet sai vetämään myös harmaan pilviverhon itsensä ympärille. Meillä ei koskaan ole vietetty erityisesti syntymäpäiviä tai isän/äitienpäiviä ja muistaminen niinä päivinä on ollut oma valinta. Mutta sitten kun se pienikin mahdollisuus viedään pois niin huomasin istuvani taas jonkinlaisessa tyhjiössä, tietämättä mitä tehdä, sanoa tai edes ajatella.
Tältäkö vanhemmattomista tuntuu?
Dramatisointia tai ei, siltä minusta on nämä viime päivät tuntunut. Eilinen isänpäivä oli kaikkein pahin, sen sijaan että olisin ollut onnellinen muiden puolesta, tunsin katkeruutta niitä kohtaan, jotka isänpäivän ihanuutta hehkuttivat Facebookissa. Miksi minulta vietiin oikeus ilmaista se? Miksi minun isäni ei halua nähdä minua ilman ehtoja?
Viime päivien synkeän harmaisiin ajatuksiin lienee suurena syynä se, että tunnen ne tavallisetkin tunteet monta kertaa voimakkaampina kuin ne, joiden tunnemaailma on selkeä - tunnenhan niitä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa niin, että myös tiedostan ne. Mutta mitä nyt sitten seuraavaksi? Isä oli soittanut eilen siskolleni, paikkaillut sanomisiaan ja sanonut että hänelle kyllä saisi soittaa. Mutta..sellaista puhelua ei tullut minulle eikä isä ole muutenkaan vapaaehtoisesti soittanut minulle kuukauteen. En haluaisi olla liian vaativa tai katkera (tai kaikkea siltä väliltä) ja kaivaa tätä kuoppaa isäni ja itseni välillä enää syvemmäksi mutta tuntuu kuin minusta olisi imetty kaikki sanat ja teot pois.
Miten tästä eteenpäin?
Ihmeellistä kyllä, tällä ei ole ollut suurta vaikutusta pakko-oireisiini, ne ovat käyttäytyneet ihan ihmisiksi tai jopa paremmin kuin ennen. Nukkumaan on menty toisinaan tarkistamatta tai vähäisin tarkistuksin ja lenkille lähdöt ovat sujuneet vapaapäivinä minuutissa. Rytmihäiriöt väheni, kun päätin pitää pidennetyn viikonlopun. Närästys on kyllä palannut ja aiheuttanut ongelmia mutta kärkipelaajana siinä stressin sijaan taitaa olla liian rasvainen ruoka. Toki näiden pakko-oireiden kanssa on yhä elämä kuin trapetsilla tanssimista eikä huomisesta voi olla varma mutta olosuhteisiin nähden tuntuu kuin pakko-oireetkin olisivat ojentaneet auttavan kätensä minua kohtaan.
Antaneet minulle tilaa ajatella ja tunteilla.
Totuus on se, etten minä haluaisi mennä huomenna töihin vaan jäädä kotiin nukkumaan ja kuuntelemaan kun alakerran koirat räksyttää koko päivän. Mutta totta on myös se, etten minä välttämättä pientä ulkoilua lukuunottamatta saisi itseäni ulos täältä, jos jäisin sairaslomalle saadakseni pumpun pysymään normaalissa rytmissä - viimeksi eilen illalla torkuttuani taas tuntikausia mietin, ettei tämä voi olla minun loppuelämäni. Nukkua, tuijotella elokuvia sekä käydä kävelyllä. Sehän se tässä onkin kaikkein vaikeinta kun ei tiedä, olisiko sairaslomat enemmän hyväksi vai pahaksi ja kumpi painaa puntarissa aina enemmän, fyysiset vai henkiset ongelmat.
Miksi elämään ei ole saatavilla valmiita käsikirjoituksia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti