Toiset reagoivat jännitykseen ja muihin tunnetiloihin kiukuttelemalla. Toiset vetäytyvät omiin oloihinsa sohvan nurkkaan. Jotkut saavat vatsanpuruja. Ja minä reagoin erilaisiin tunnetiloihin yrittämällä kohdistaa viivan ja nollan hellanlevyjen nappuloissa aiheuttamalla itselleni sillä myös sekä kiukkua, vetäytymistä että vatsanpuruja.
OCD on kyllä aikamoinen diktaattori - se ei tyydy koskaan yhteen omaan vaan haluaa sen lisäksi myös kaiken sen, mitä muillakin on.
Eilen aamulla yllätin itsenikin pääsemällä kotoa jo 23 minuutissa (ja oli sentään maanantai) eikä illallakaan paljon sen kauempaa mennyt, vaikken aikaa ottanutkaan (kellon juoksemisen kun tuntee sekä mielessä ja kehossa tietyn pisteen jälkeen). Tänä aamuna kaikki vaikutti hyvältä tietoisuusharjoituksiin asti kunnes..
*PAM* Isällä on syntymäpäivä torstaina, mitä jos kirjoittaisin hänelle kirjeen lahjaksi - kirjeen, jossa kiittäisin siitä, miten hän on jaksanut tätä sirkusta vuodesta toiseen ja olla minulle silti isä niillä keinoin, joita hänelle on suotu?
Koska olen tätä nykyä tällainen sentimentaalinen hömppä, joka liikuttuu jopa ensilumesta, tuli kyyneleet silmiin jo pelkästä ajatuksesta kirjoittaa kirje. Sen jälkeen ajatushanat olivatkin auki ja keskittyminen tietoisuusharjoitukseen sekä tarkistusrituaaleihin yhtä tuskaa. Ehdin miettimään tarkistamisen aikana mm. sitä, kuinka en pidä Marakatin yhdestä ex-poikaystävästä (Marakatti kyllä tietää tämän) ja sitä, kuinka serkkuni on niin onnellinen, kun omaa sellaiset vanhemmat kuin omaa. Molemmat ajatukset ilman mitään näkyvää asiayhteyttä siihen aamuun tai edes edeltäviin päiviin.
Ne ovat pois päältä (en pidä siitä)..Mutta en ole varma (en halua että Marakattia sattuu).. Ne ovat pois päältä..(minäkin haluaisin tuollaiset vanhemmat tai edes kummivanhemmat).. Mutta onko ne kuitenkaan..
Lähtöön meni 26 minuuttia vaikka yleensä tiistait ovat helpompia kuin maanantait.
Saman kirjeasian ajatteleminen työmatkalla sysäsi liikkeelle hetki sitten vanhan-uuden-pakko-oireen käytyäni suihkussa. Suljin hanan. Aukaisin sen ja suljin uudelleen. Ja aukaisin ja suljin. Aukaisin ja suljin.
Siellä se on suljettuna ja pysyy eikä tätä oiretta kaiveta kyllä enää naftaliinista. Minä taidan vain potea huonoa omaatuntoa siitä, etten kykene/uskalla ilmaisemaan tunteitani edes omalle isälleni.
On välillä niin suunnattoman turhauttavaa, miten herkkä OCD on reagoimaan pieneenkin tunnemaailman juttuun. Jotenkin senkin vuoksi välillä pelottaa edes ajatella niitä tunnemaailman juttuja vaikka minun pitäisi juuri ajatella niitä saadakseni niihin tolkkua. Mutta ehkä ydin onkin siinä uskaltamisessa ja sen tajuamisessa, että maailma kannattelee minua silti.
Siitäkin huolimatta ja juuri sen vuoksi, että minulla on tunteita - joille vain ei koskaan aiemmin ole ollut tilaa
Se, miten saan ne tunteet yskäistyä pihalle muuallakin kuin päätohtorini vastaanotolla, onkin sitten toinen tarina..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti