Ah, mikä onnenkantamoinen! Turhaan mietin isäni syntymäpäiviä, sillä hän oli tänään ilmoittanut pikkusiskolleni ettei meidän tarvitse mennä kotikotiin ollenkaan mikäli emme ole väleissä äidin kanssa. Ja että hän aikoo olla koko huomisen päivän metsällä eli soitella ei kannata.
Kiitti..kai.
Syynä on tietenkin mikäpä muu kuin äitimme. Hänet on lähetetty lisätutkimuksiin rinnasta löytyneen kasvaimen vuoksi mutta tietoa siitä, onko kyseessä hyvänlaatuinen vai pahanlaatuinen kasvain, ei ole yhä edelleenkään. Ja isä on huolesta sairas ja umpiväsynyt eikä kykene sen vuoksi sietämään sitä, että minä ja Marakatti pidämme yhä päämme äidin suhteen.
Kiristys..onko seuraavaksi lahjonta vai uhkailu?
Tiedän, että äidin kanssa kommunikointia on mietittävä uudelleen mikäli tiedossa on jotain todella vakavaa. Mutta entisen sijaan, minä en lähde ensimmäiseksi huonon uutisen kuultuani unohtamaan itseäni ja omaa hyvinvointia. Meistä kukaan ei voi tietää, elääkö vielä huomenna tai edes tunnin päästä. Jos sen ajatuksen yhdistäisi tuohon oman itsensä uhraamiseen, eihän minun kannattaisi jatkossa enää muodostaa mielipiteitä itse. Sen kuin vain syöksyilisi paikasta toiseen niin kuin muut haluaisivat minun syöksyilevän.
Se aika meni jo.
Tiedän sanonnan, jossa sanotaan että "järki loppuu siihen mistä periaate alkaa". Äitini kanssa keskustelemisessa ei ole kyse kuitenkaan periaatteesta. Järkeni sekä tunteeni sanovat (vielä en kyllä ihan erota kumpi on kumpi), etten ole siihen valmis. Soittamalla äidilleni aiheuttaisin vain enemmän pahaa mieltä kaikille, koska en osaa suhtautua äitiini vielä sairaana ihmisenä.
Käsittelen häntä vielä sellaisena äitinä, jota minulla koskaan ei ollut.
Olisi niin ihanaa käpertyä huomenna vain kotiin ja unohtaa, että isä täyttää vuosia eikä hän halua minusta kuulla ilman ehtoja. Nukkua ja lukea ajatukset unohduksiin. Mutta se olisi luovuttamista ja omasta elämästä luopumista. Huomenna on monta syytä herätä ja mennä ulos.
Tärkein niistä olen minä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti