Tarkistan eli olen olemassa

Päivittämisestä on taas ehtinyt vierähtämään pari päivää ja sen huomasi omassa olossaan tänään jo niin paljon, että päätin kertoa kuulumisiani vaikka teenkin tämän toinen silmä auki. Ei, siinä toisessakaan silmässä ei ole mitään vikaa mutta väsyttää niin paljon illan ulkoilun jälkeen, että silmiä ei ihan koko ajan jaksa pitää auki.

Laiskuuden lajihan se sekin on - kirjoittaa toinen silmä auki.

Altistusten kanssa sujuu hyvin - tai on ainakin tähän saakka sujunut. En ole sen enempää näplännyt minään vuorokauden aikana verhoja saati kahvinkeitintä. Itseasiassa tämä on ollut jotenkin pelottavan helppoa.

Pakko-oireiden kanssa noin muuten ollaan taas otettu muutama minuutti takapakkia keskimääräisissä tarkistamisajoissa mutta pitkäänhän menikin niin hyvin. Yksi pääsyyllinen lienee töissä alkanut ja ennakoon jännittänyt "puhelinrumba", jonka sisältö koostuu hyvinkin vaikeista asioista (tässä tapauksessa molemmille osapuolille). Oma puhe kuulostaa jotenkin vieraalta ja käytän ihan outoja sanoja (heh, tänään sanoin yhdelle ihmiselle puhelimessa että sain blackoutin. Todella asiallista..), koska paniikissa puhun mitä sylki suuhun tuo. Kaippa se siitä tasapainottuu kun aikaa kuluu ja kokemusta tulee lisää - eilen jopa soitin yhden puhelun aivan vapaaehtoisesti ilman pakkoa saada asia sinä päivänä valmiiksi, joten eteenpäin ollaan menty töissäkin.

Epämukavuusalueella ollaan taas.

Toinen syy pakko-oireiden pieneen takapakkiin on oma väsymys - olen nyt joka ilta kierrellyt kaupungilla ostoksilla tai muuten vaan aikaa kuluttamassa ja tullut kotiin myöhään. Ilta on sitten venynyt pikään enkä ole malttanut mennä ajoissa nukkumaan. Nytkin minua väsyttää mutta en jaksaisi mennä tarkistamaan vielä.

Miksi minä en voi jättää tarkistamatta, sillä mikään ei viittaa siihen näin hereillä ollessakaan, että jokin olisi vialla?

Ei ole pakko-oireisen elämä helppoa ei. Jonkinlaisen edistysaskeleen kuitenkin otin oman tunnemaailman kanssa kun kerroin isälleni sairastuneeni OCD:n. En tiedä onko hän tai äiti koskaan ymmärtäneet sairauteni vakavuutta, sen tiedon vastaanotto kun on aiemmin vaikuttanut siltä kuin se olisi kielletty kokonaan. Eilen kerroin asian uudelleen ilman syyttelyitä ja pyysin isääni välittämään viestin myös äidilleni - että minun on oman sairauteni vuoksi ollut pakko ottaa etäisyyttä, etten minä ole siis vain unohtanut tai ollut välinpitämätön.

Tuntui siltä, kuin isä olisi vihdoin ymmärtänyt mitä sanoin.

Positiivista lienee myös se, että olen nyt ensimmäistä kertaa fiilistellyt tulevaa joulua ja hankkinut ensimmäiset ikiomat kuusenkoristeet jouluvaloineen. Liekö sitten pakko-oireiden ja/tai tunnemaailman työstämisellä ollut tähän vaikutusta, sillä minä en ole koskaan kokenut olevani jouluihminen. Eikä minulla ole mitään muita suunnitelmia kuin hankkia kuusi, kuunnella joulumusiikkia ja katsoa Gilmoren tyttöjä koko joulu.

Joulu tuntuu sitten lapsuuden ensimmäistä kertaa kutkutuksena vatsanpohjassa sen ahdistavan velvollisuuden ja omantunnon välisen ristiriidan sijaan.

Viikonloppuna minulla olisi tiedossa ensimmäiset pikkujoulut hyvän ystävän kanssa ja tänään sain fysiatrilta luvan aloittaa liikunnan jälleen varovaisen reippaasti. Jännä kyllä, heti sali lakkasi kiinnostamasta ja pöydällä olevaan joulukalenteriin tekisi mieli tehdä pieni inventaario. Hyviäkin  asioita siis tapahtuu enkä halua uskoa enää siihen, että sen jälkeen automaattisesti tapahtuu jotain pahaa. Asioita tapahtuu niin kuin ne on tarkoitettu tapahtuvaksi.

Vain minä itse voin vaikuttaa siihen miten elän niiden kanssa.