Niin se on taas viikonloppu vierähtänyt ilman, että olen tehnyt oikeastaan mitään. Tai no, olenhan minä lukenut kolme kirjaa ja katsonut sen kuuluisan luurankoni Bridget Jones "Elämäni sinkkuna"-elokuvan jälleen kerran. Mitäköhän sanottavaa sitä siis muille taas keksisi kahvipöydässä vai tekisikö niin kuin yleensä ja jättäisi kahvitunnit alkuviikosta väliin?
Ei ole ollut mitään sellaista tarjolla, joka saisi minut tahtomaan suorittamaan rituaaliani.
En tiedä muista pakko-oireisista mutta helposti ne viikonloput, kun mitään erityistä ei ole tarjolla, menee kotona. Nyt kun liikunta on 99% pannassa, ei minulla tunnu olevan mitään harrastuksia tai ylipäätänsä tekemistä, joka saisi minut edes yrittämään kotiovesta ulos. Lukeminen on ihanaa ja olen onnellinen sen harrastuksen löytämisestä mutta se ei pakota minua ulos. Neulomisen ilon olen löytämässä jälleen kerran mutta eipä sitäkään voi mennä tekemään ulos. Rahani olen onnistunut taas sijoittamaan turhan hyvin kahdessa viikossa eikä tarvitse edes haaveilla extempore-reissusta muualle Suomeen tai edes naapurimaihin.
Olen kehittynyt erinomaiseksi keksimään syitä, miksi minun ei viikonloppuisin tarvitse poistua kotoa kuin kauppaan.
Kirjan kanssa voisi mennä kahvilaan, samoin neuloksen kansssa. Voisin olla kurinalaisempi rahojeni kanssa niin, että niitä riittäisi koko kuukaudeksi - silläkin summalla, jonka olen käyttänyt tällä viikolla suklaaseen ja muihin vähemmän terveellisiin valintoihin, olisin viettänyt ainakin yhden iltapäivän elokuvissa. Ulkoillessa soittaminen ystäville ei olisi kallista tai lähinaapurin pyytäminen iltakävelylle vaatii vain yhden tekstiviestin hinnan.
Ne eivät tunnu vain olevan riittävän hyviä syitä tarkistamiseen.
Olen elämäni aikana romuttanut kymmeniä siltoja takanani ja tehnyt lujasti töitä, että ihmiset pysyisivät poissa - niin ristiriidassa kuin se onkin sen sisällä kytevän tarpeen kanssa olla toisten ihmisten lähellä. Olen kyllä varmasti tyypiltäni enemmän erakko kuin vuorovaikutusshoppailija mutta olen vienyt erakkoutumiseni liian pitkälle. Minua kyllä vielä joskus naurattaa se mielikuva, kuinka minut sitten vanhana löydetään kotoani muumioituneena, koska kukaan ei osannut kaivata minua 5 vuoteen.
Mutta ei enää niin usein, koska olen tajunnut sen olevan kohdallani realistista - ellen tee jotain.
Perjantaina kävellessäni kotiin kaupasta huomasin ylämäessä hitaasti tallustelevan mummon isojen kauppakassien kanssa. Pysäytin hänet hetken mielijohteesta ja kysyin voinko auttaa - minä kun yleensä en sekaannu muiden asioihin. Mummo antoi minun kantaa kauppakassinsa kotiovelle saakka johon jäimme jutustelemaan niitä näitä. Tuo yli 90-vuotias nainen kertoi omasta viisaasta isästään, joka oli opettanut lapsilleen kertotaulua kesäisinkin ja sen ansiosta muisti toimi vieläkin yhtä terävästi kuin partaterä. Tai siitä, kuinka hän oli aikalailla prikulleen kävellyt samaa työmatkaa parikymmentä vuotta kuin minä nyt. Tarinointimme keskeytti toinen naapuri ja kiittelin kovin juttutuokiosta, koska en olisi voinut kuvitella olevani missään muussa paikassa juuri silloin. Minä nimittäin ymmärsin jotain, josta jo perjantaina blogiini kirjoitin.
Jos minä en opi luottamaan, menee elämä minulta ohitse.
Tuo mummo ei kysynyt kuka minä olen, mistä minä tulen tai miksi autan häntä. Hän luotti minuun ja halusi ikäänkuin "kiitokseksi" jakaa jotain itsestään täysin ventovieraalle ihmiselle. Hän tuskin koskaan tulee ymmärtämään miten suuren palveluksen hän teki ja tuskin kovin moni muukaan teistä. Mutta tuon mummon käytös ja sanat muistuttivat taas minua siitä, miten paljon itsestä on kiinni minkälaiseksi oma elämä tulee. Ikäviä asioita tapahtuu, toisille enemmän ja toisille vähemmän, mutta loppupeleissä elämäsi laatu on sinusta itsestäsi kiinni. Muistin taas, kuinka rakastankaan historiaa, sillä olisin voinut istua siinä rappusilla tuntikausia kuuntelemassa tuon mummon tarinoita. Ja muistin taas, kuinka pieni ele itseltä voi olla ihan valtavan suuri toiselle.
Tuo kokemus vaati minulta ainoastaan luottamusta toiseen ihmiseen.
Minä pärjään sosiaalisesti hyvin eikä pakko-oireideni vakavuutta voi nähdä päällepäin, mistään sosiaalisten tilanteiden pelosta tässä tapahtumassa ei siis ollut ollenkaan kyse. Mutta minä olen sekä pitänyt muut ihmiset poissa että ollut sekaantumatta muiden elämiin pitääkseni itseni turvassa omassa turvattomuudessani ja kyetäkseni piilottamaan ahdistukseni määrää. Pitkä tiehän se ei ollut, koska se tie kuljettiin loppuun viime syksynä mutta riittävän rumaa jälkeä se on tehnyt minuun itseeni ja pitkään uskoin, ettei asiat olisi enää kaikilta osin korjattavissa.
Mennyt on mennyttä enkä saa tekemättömäksi tehtyjä asioita. Mutta tuon pienen mummon ele osoitti kuitenkin sen, ettei kaikki ole vielä ollenkaan menetettyä - että minuun luotetaan, jos minä vain itse luotan toisiin.
Se riittää minulle nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti