Tänään oli vaihteeksi vaikeampi päivä. Mitään en tarkistanut kuten ennen mutta ennen lähtöä ne vesihanat piti vielä kertaalleen aukaista ja sulkea ennen kuin vakuutuin niiden olevan kiinni. Ja porttikongissa välähti mieleen, että jäiköhän jouluvalot päälle ja kipitin takaisin kotiini mutta tarkistin onneksi vain ne valot. Siinä vaiheessa olin jo raivoissani itselleni ja koko matkan joogasalille kihisin kiukusta. Olin niin kiukkuinen, että se tuntui ihan ihonpinnassa asti. Toiset ihmiset ärsyttivät, ne tuijottivat joko liian pitkään, tönivät tai jäivät maleksimaan eteeni. Mietin jopa, että pitääköhän minun peruuttaa tapaaminen ystäväni kanssa, koska ajatuskin toisen ihmisen läheisyydestä sai vanteen kiristymään pääni ympärillä.
Sitten tuli onneksi jooga ja loppurentoutus, jossa itkin - jälleen.
Onneksi tuo ystäväni on jo aiemmin selittänyt, ettei ole epänormaalia itkeä joogaamisen (tai muun vastaavan liikuntamuodon) yhteydessä. Itseasiassa se on hyvinkin normaalia. Itkeminen alkoi heti rentoutuksen alettua ajateltuani itseäni hymyilevänä pienenä lapsena ja päätyi siihen, kun mielikuvissani silittelin oman pienen itseni turvallisesti nukkumaan.
Ja kireys oli poissa.
Hoopoltahan se tuntuu ja toivon, että meidän salin ohjaaja on sen verran kokenut, ettei hätäänny näistä reaktioistani. Ei ainakaan hätääntynyt nyt. Itkeminen on jälleen kerran hyvä merkki ja se alkaa sujumaan jo luonnostaan mutta aina se yllättää kuitenkin vähän.
Oli aamun vaikeuteen muitakin syitä. Menin syömään pitkästä aikaa eilen illalla pussillisen sipsejä, jotka heittivät verensokerini niin sekaisin, että nukahdin illalla puoli kuudelta. Puoli yhdeksältä heräsin vaihtaakseni sohvalta sänkyyn ja heräsin aamulla puoli kahdeksalta. Sen lisäksi kuulin ettei Marakatilla mene ihan putkeen mutta neuroottinen mieleni jäi hokemaan sitä, että josko se onkin minun ja minun valintojeni syy ettemme jaksa juurikaan puida tällä hetkellä omaa elämäämme toisille (tiedän, ettei se ole syyni - olen täällä Marakatti sitten kun jaksat taas puhua). Kolmanneksi kävin perjantaina päivällä eräissä rutiinitutkimuksissa ja pakokauhu iski, kun huomasin röngtenlääkärin hiljentyvän ja ottavan useita kuvia vasemmasta kyljestäni.
Tiedättekö sen hetken, kun elämä tuntuu vilahtavan filminä silmien edessä?
Siinä minä yritin miettiä, kuinka onnellinen olen etten ole yksin - oli tulokset mitä tahansa. Ja että pakko-oireet eivät auta siihen, että jotain pahaa voi tapahtua kuitenkin. Ja että onko siellä kasvain vai kaksi?
Vaaraton.
Vaaraton mastopatia. Luin rivin monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen. Jaloista tuntui lähtevän tunto ja ajatuksissani kävelin töihin. Vaaraton. Väsymys iski samalla sekunnilla ja peruin illan pikkujoulut, joissa olisin joutunut olemaan 99% seurassa, joka ahdistaa. Vaaraton.
Ei ihme, että tänä aamuna oli vaikeaa.
Minä sovin lääkärin kanssa, että alan kerran vuodessa käymään vastaavissa tutkimuksissa jo ihan äitini taipumuksen vuoksi. Vaikkei perinnölliseksi syöväksi olevaa laatua ole löytynytkään vielä suvustamme, ei minun kannata jättää asiaa arvan varaan. Minä lupasin samalla itselleni olla googlettelematta mitä kauheaa tietoa tuon mastopatian ympäriltä löytyy (koska sitähän netistä ihan taatusti löytyy) sen asiallisen lisäksi - tutkihan minut lääkäri ja eiköhän hän ole nähnyt vastaavia tapauksia ennenkin.
Tältä erää asiat ovat sillä osa-alueella hyvin. Mutta te naiset, jotka luette tätä blogiani, lupaattehan käydä säännöllisesti myös mammografiassa tai siinä vähemmän kivuttomassa ultrassa? Kiitos <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti