Joulu, tuo vihattu ja rakastettu juhlapyhä on pian täällä. Se aika vuodesta, kun toisten istuessa yhdessä lämpimästi sohvalla toinen heittää perheensä lumihankeen. Se aika, kun odotetaan paljon ja petytään paljon.
Minä itse päätin jo kauan sitten, että vietän sen tässä omassa pienessä yksiössäni Gilmoren tyttöjä katsellen kuusen valossa ja syöden suklaata. Vuosi on ollut jotain niin käsittämättömän raskasta etten näe mitään järkeä lähteä kokeilemaan omaa tunnekestävyyttäni maalle. Ei se kannattaisi.
Meinaan tänään tuli yllättäen joulupaketti maalta ja itkin sen avattuani varmaankin puoli tuntia.
Nyt olisi niille silmätipoille tarvetta, jotka jälleen unohdin ostaa. Kyyneleet kyllä huuhtovat hirveän näppärästi vesiliukoisen ripsivärin pois (vinkvink tytöt ja ripsaria käyttävät pojat) mutta huomenna näytän allergisen reaktion saaneelta. Tai krapulaiselta.
Ei paketti sisältänyt mitään ihmeellistä mutta se herätti minussa niin hallitsemattoman tunneaallon etten oikein itsekään osannut nimetä mikä siinä oli "se" juttu. Nähtyäni äitini neulomat lapaset minulle tuli surullinen oli - vähän harakanvarpain neulotut lapaset sylissäni itkin kai sitä miten epäreilua minusta on, että kaikki on mennyt niin pieleen. Kukaan ei suunnitellut tätä. Kukaan ei halunnut tätä.
Silti niin kävi. Ja hän on äitini siitä huolimatta.
Paketissa oli myös erästä suosikkiruokaani, isän pakkaamana. Ja taas mentiin - kyynelvarastoni tuntuu olevan ehtymätön. Isäni ei ehkä osaa sanoa rakastavansa minua mutta hän yrittää muulla tavoin kertoa, että kyllä hän rakastaa. Pieniä juttuja mutta isoja juttuja. En minä välitä enää sanoisiko isä minulle mitään noin suurta ikinä.
Minulle riittää tämä. Minä tiedän nyt.
Silittäessäni valokuvaa kahdesta nelijalkaisesta pikkuveljestäni (kiitos vain isoveli, jos tätä luet) sain jo hymyn aikaiseksi - kyllä minun perheeni minua rakastaa. Minulla on niin kauhea ikävä jopa noita kahta karvapalloa, en minä ole nauttinut siitä että olen pitänyt etäisyyttä perheeseeni. Kukaan ei ole syyllinen siihen, mikä tilanne on tänä päivänä. Minä itsekin suljin perheeni pois kuten suljin monen muunkin silloin, kun jo ensimmäisen kerran sairastuin syömishäiriöön. Minä olen paennut aina ikävien asioiden kohtaamista ja sulkenut silmäni haluamatta uskoa sitä mitä näen.
Minä haluan aloittaa alusta perheeni kanssa.
Minä aion kirjoittaa kirjeet molemmille vanhemmilleni. Viha on häilentynyt ja tilalle tullut empatia. Tai voisiko jopa sanoa, että rakkaus - mahdollisesti. Nyt luulen pystyväni kertomaan sen, miksi kulunut puoli vuotta on mennyt niin kuin on mennyt. Ja miksi minusta tuli tällainen, "vähän" neuroottinen.
Jännityksellä odotan, mitä tämä tekee pakko-oireilleni - tunnekanavien aukaisu kun yleensä tuottaa niille nousukäyrän. Oikeastaan tunnemaailmallani on ihan viivasuora yhteys pakko-oireisiini. Pahempia tarkistamisia ei ole viime päivinä ollut vaikka osa niistä tuleekin kuin ns. apteekin hyllyltä ennen kuin ehdin tajuta tekeväni niitä. On hyviä päiviä kun kaikki sujuu kuin tanssi. Ja niitä aamuja kun yllätän itseni nykimästä sitä ovea.
Nyt taitaa alkaa uusi erä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti