Onpa ollut luvattoman pitkä kirjoitustauko, miinusta minulle. Mutta koska muuten mennään sen verran plussalla pakko-oireiden kanssa, luulen asioiden olevan aika tasapainossa. Lomailla saan seuraavat 2 viikkoa, joten toivottavasti myös se palauttaa lisäenergiaa kirjoittamiseen.
Ihanaa. Perjantaina teki mieli itkeä helpotuksesta kun kello tuli kolme ja sain lähteä kotiin.
Mitä siis pakko-oireille kuuluu? Oikeastaan niiden kanssa mennään aika samalla tasolla kuin viime viikot ollaan menty. Niitä muutamia tarkistushäntiä on yhä edelleen (kuten avaimet ja ovi) mutta nekään eivät vie aikaa edes minuutteja. Pientä pelleilyä on aina silloin tällöin vesihanojen kanssa (en siis tarkista niitä samalla tavalla kuin ennen vaan availen niitä varmistaakseni hanan sulkemisen) mutta nekin on kohtuudessa. Sellainen valtaisa vapauden tunne on vaihtunut voimakkaaseen fyysiseen väsymykseen mutta sekään ei liene ihme, koska pakko-oireista "vierottuminen" tuo minulle fyysisiä oireita, niin miksipä en reagoisi myös kehollani sille, että minussa vapautuu jotain.
On raskasta päästää irti.
Minä en muista milloin olisin ollut näin väsynyt. Takki oli tyhjä viimeisen työviikon eikä mikään oikein ottanut sujuakseen (eikä sujunutkaan paikoitellen sitten niin yhtään). Mutta en voi olla itseäni kohtaan kuin armollinen kun vuotta katselee taaksepäin - se on sisältänyt aivan valtavasti kaikkea. Olen saanut taistella oikeudestani terapiaan, vieraillut syömishäiriöklinikalla, vaihtanut työtehtäviä, aloittanut kirjoittamisen, tilannut äidilleni piipaa-autoja, pettynyt, uskonut ja tukenut niin isääni, veljeäni kuin siskoani. Aloittanut terapian, silittänyt itseni uneen, romuttanut uskomuksiansa, itkenyt ja päästänyt osasta oireita ja ahdistusta irti. Olen muuttunut, kasvanut ja oppinut tuntemaan itseäni.
Aloittanut uuden elämän.
Ihminen jaksaa ihan uskomattomia asioita. Toisina päivinä minä mietin mistä ihmeestä saan sen taistelutahdon ja voiman jaksaa päivästä toiseen. Miksi minä haluan jatkaa vaikka toisinaan mustia viikkoja on monta peräkkäin. Miksi minä jatkan eteenpäin vaikka muut kehottavat pysähtymään tai kääntymään takaisin.
Minä olen ymmärtänyt ettei minulla ole muita elämiä kuin tämä yksi - toisin kuin luulin, minä en tiedä mitä se tarjoilee mutta tästä päivästä alkaen minä uskallan katsoa sitä silmiin.
Vaikka ruokailut ovatkin heittäneet viimeisellä työviikolla ihan häränpyllyä, ei ahmimista ole syntynyt. Olen kyllä syönyt juu sipsejä ja suklaata mutta "pakkosyödäkaappityhjäksiettentunnemitään"-olotiloja ei ole tullut. Ja sipisen ynnä muiden herkkujen syönnin luulen johtuneen myös tästä väsymyksestä, joka ei taida lähteä kuin hyvällä unella, joogalla, ulkoilmalla, ystävillä ja terveellä ravinnolla.
Seuraavana kahtena viikkona minä aion ottaa kaksi viikkoa takaisin yhdestä niistä viime vuosien aikana vietetyistä lomista, jolloin en ole oikeastaan poistunut kotoa.
Minulla on yllättävän hyvä olla. Kirjeet vanhemmille on kirjoitettu ja paketit matkalla maalle. Tänään juttelin pitkän tovin veljeni kanssa äidistä ja vaikka tilanne ei nyt olekaan vaaleanpunaisia hattarapilviä vastaava, ei se lietso myöskään ahdistusta. Ainakaan vielä. Täytynee hyväksyä, että äitini tulee kuulumaan siihen joukkoon ihmisiä, joita aina silloin tällöin salakuunnellaan. Siihen astetta maanisempaan toimintaan voidaan puuttua ja puututaankin mutta jos äiti on tuossa tilassaan onnellinen, käy säännöllisesti tapaamassa hoitajaa/lääkäriä eikä ole vaaraksi itselle tai muille niin..
..voinko minä olla hyväksymättä sitä?
Elämä on vaikeita asioita täynnä. Mutta kun ajattelen, miten minun ystäväni ovat hyväksyneet minut outouksineni tai miten he ovat hyväksyneet omat, ehkä hieman vinot, juurensa, miksi minä en hyväksyisi omiani? Mikäli toisella ihmisellä ei ole paha olla eikä hän aiheuta muille pahaa, miksi minä kieltäisin hänet sellaisena kuin hän on?
Kuten eräs europarlamentaarikko ja pappismies taisi jossain Iltalehdessä sanoa, on joulun aika sellaista kosmisen ykseyden aikaa. Sellaisena minäkin näitä seuraavia päiviä pidän. Minä aion omistaa hiljaisia ajatuksia ihmisille ja eläimille jotka yhä ovat, lähellä tai kaukana sekä ihmisille sekä eläimille, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme. Ja omistan minä myös hetken itselleni, sille menneelle, nykyiselle ja tulevalle Korppikotkalle, sillä sen jos jonkin ihminen itsekin ansaitsee.
Kaiken hyväksyvän rakkauden itseänsä kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti