Puoli kuudelta aamulla sain viestin että ystäväni, jolle minun piti tänään mennä päiväksi kyläilemään, on tullut kipeäksi. Olin siinä jo hetken kieriskellyt puoliunessa ja päätin nousta samantien ylös ja kipittää aamu seitsemän joogaan. Hulluutta, joku sanoisi. Ihanaa, sanoisin minä. En minäkään ihan täydessä kunnossa ole, nenä hiukan valskaa ja olo on pienesti kökkö mutta hotjoogassa on kuitenkin mahdollisuus säätää "tehoa" itse, joten ajattelin käydä tekemässä hyvin lempeän tunteroisen mittaisen harjoituksen.
Ja onneksi menin, koska siellä minä pillitin taas loppurentoutuksessa. En minä oikein tiedä itkeäkö vai nauraako tälle taidolleni mutta päätohtorini lisäksi tuo on toinen paikka missä pystyn rentoutumaan täysin. Siitähän se itku kertoo, että minä rentoudun ja vapaudun. Tänään itku oli paljon piiskaavampaa (ei, minä säästin kyllä meidän joogaohjaajaa enkä parkunut ääneen mutta huomasin kehoni reagoivan tuohon itkuun monta kertaa voimakkaammin) ja kuin automaationa mieleeni piirtyi täysin tarkasti yksi kuva, missä olen noin 4-vuotias. Ja voi sitä surun ja turvattomuuden määrää..
Annoin surun tulla, pidin pientä itseäni sylissä ja sanoin olevani turvassa ja vapaa leikkimään. Otin kädestä kiinni, katsoin silmiin ja päästin irti.
Välillä minä itsekin olen miettinyt näiden joogakokemusten myötä olenko sekoamassa lopullisesti, sitä kun on nääs geeneissä sitä hulluutta, kunnes päätohtorini kysyi näistä vastaavista kokemuksistani olivatko ne ohjatun rentoutuksen tulos. Sillä näitä vastaavia oman sisäisen lapsen "kohtaamisia" tehdään kuulemma myös terapiassa ohjatusti. Sen jälkeen mietin hetken pitäisikö minunkin tehdä nämä turvallisesti ohjauksen alaisena ja päätin etten - annan intuition viedä minua. Minä en ole sekoamassa, itseasiassa minun täytyy tehdä tämä, jotta voisin kasvaa minuksi. Ja jos se rakas kakara haluaa tulla kuulluksi joogan loppurentoutuksessa, se tulee. Ainahan minä itsekin olen väärässä paikassa väärään aikaan äänessä, joten miksipä ei tuo pieni Korppiskin.
Antaa mennä vaan.
Ulkona on kurja sää ja oma nuhaisuus taitaa viedä terän suurilta suunnitelmilta lähteä taas ulos valokuvaamaan. Ehkä piipahdan alennusmyynneissä, jotta toistoja kotoa poistumiselle tulisi. Ja sitä myöden pakko-oireetkaan eivät saisi niskapersusotetta, mikään kun ei ole niille parempaa herkkua kuin neljän seinän sisään jämähtäminen.
Mutta siihen eiliseen ohjelmaan, jonka linkitin tännekin. Minä en tiedä teistä muista mutta minut tuo ohjelma tuntui herättävän päiväunilta - se selitti sen miksi minä olen alkanut inhota sanontoja ja sanoja "palata ruotuun", "jatkuva itsensä kehittäminen" tai "olla normaali". Mikään ei ruoki maailmantaloutta niin hyvin kuin syyllisyys. Onnellinen ihminen, ihan sellaisenaan onnellinen ihminen, ei ole maailman kannalta hyödyllinen. Se ehkä tekee työnsä hyvin ja kuluttaa sen verran mitä tarvitsee elääkeen mutta se ei elä yli varojensa eikä tarvitse luottokortteja, se ei jumppaa salilla pudottaakseen ne +200g mitkä tuli jouluna kun uskalsi vihdoin syödä muutakin kuin kaksi näkkäriä päivässä, sen ei tarvitse osallistua kymmenelle "näinkaivatnenääsioikein"-kurssille joka kevät ja syksy eikä se onnellinen ihminen tarvitse takamukseensa implantteja näyttääkseen Jenni Huuever Lupesilta oman itsensä sijaan. Se onnellinen ihminen nimittäin luottaa siihen, että maailma kantaa ja antaa kaiken tarpellisen. Se onnellinen ihminen myös tiedostaa ja hyväksyy hengittäessään sen, että lopussa on kuolema.
Ajattelitteko tai huomasitteko tuon ohjelman katsottuanne, te muut OCD-lohkoon kuuluvat, ettei kukaan muukaan taida tässä maailmassa luottaa siihen, että elämä kantaa? Eli emme olekaan uniikkeja tämän ainutlaatuisen ominaisuutemme ansiosta, kuinka surullista...
Entäpä ne luovat hullut? Minä olen monissa keskusteluissa ystävien, työkavereiden ja tuiki tuntemattomien kanssa peräänkuuluttanut sitä, että tämän maan talouteen ei auta muu kuin päästää ne Pelle Pelottomat vapaaksi. Tässä maassa kierretään monilla aloilla kehää eikä uskalleta uudistua ja se romuttaa tämän maan perustuksia. Ei pelkkä Nokia tai Marimekko riitä pitämään yllä tätä vähääkään, mitä hyvinvointivaltiosta on jäljellä. Me tarvitsemme luovia hulluja mutta onko niitä enää kun kaikki on niin kontrolloitua ja jengi pysyy ns. ruodussa?
Minä en taida olla ainoa, jonka mielikuvitus ja luovuus on järjestelmän myötä isketty pakettiin.
Ei, minä en tarkoita luovalla hulluudella ainoastaan sitä että menee juoksemaan alasti torille tehdäkseen perfomanssin nyky-yhteiskunnan tilasta. Tai no, jos joku niin haluaa niin tehkööt niin, sellainen luova hulluus ei ole minulta tai tältä maalta pois, ei todellakaan. Hulluus on ylipäätään monesta ihmisestä yhä edelleen niin pelottava sana, että sen yhdistäminen luovuuteen on suuri rikos.
Mitä me oikein siinä pelkäämme, että luova hulluus päästettäisiin vapaaksi?
Uusia ideoita, mahdollisuuksia ja näkökulmia. Uusia ratkaisuja ja asioita, joita me emme olleet koskaan tulleet ajatelleeksi. Keinoja ilmaista itseänsä ja sisimpäänsä. Nykyisen elämämme kyseenalaistamista.
Kyllä, minä itken mielelläni joogassa ja olen pikkaisen kukkuluuruu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti