Kuluneet kolme päivää ovat sisältäneet niin huonoja kuin hyviäkin hetkiä mutta ainakin nyt tämä myrskyssä seilannut paatti näyttää asettuneen vähän tasaisemmalle aallokolle. Tai no, kuten joskus olen todennut aikaisemminkin, että OCD osaa yllättää aina - niin hyvässä kuin pahassakin, joten huomisesta ei taas tiedä.
Torstai ilta ja perjantai aamu olivat ihan katastrofaalisia, aamulla meni puoli tuntia töihin lähtiessä. Mutta toisaalta ymmärrän sen, jännitys illan ja oman tunnemaailman välillä oli niin suuri, että se peilautui heti aamuun. Vaikka lähteminen olikin yhtä tuskaa, minua kuitenkin helpotti tietää mistä se johtuu.
Tosin senkään taakse ei aina kannattaisi piiloutua - uhkana kun on tuomita aamu valmiiksi epäonnistumaan.
Ilta oli hauska ja naurettua tuli taas vedet silmissä. Toki toimin myös pöytämme yleisenä viihdemestarina ja sain kaikille taatusti aikaiseksi hyvän vatsalihastreenin mutta se ei ehkä ollut enää samanlaista pakenemista "älkää kysykö minulta mitään henkilökohtaista" ajatuksesta vaan myös vakaville aiheille oli tilaa. Löysin myös yhdestä ihmisestä jonkinlaisen hämmästyttävän hyvän yhteyden - ihan käsittämätöntä kuinka toisten kanssa voi jutella aiheesta kuin aiheesta niin, että toinen ihminen jatkaa aina omaa lausetta juuri niin kuin oli itse sen ajatellut sanoa.
Kun uskallan päästää toisia lähelle, voin löytää sieltä uusia ystäviä.
Lauantai aamuna kömmin jälleen ylös vasta iltapäivällä eikä altistuksia tullut siten tehtyä, tosin illalla ei tarkistuskierrokseen mennyt kuin ehkä viisi minuuttia, joten ihan hukkaan ei sekään päivä mennyt. Tänäänkään en ole päässyt laittamaan hellan levyjä päälle (koska sen ja seuraavan tarkistamisen väliin olisi tullut aivan liian lyhyt aika, miniminä kun pidän sitä paria tuntia itselleni tällä hetkellä) mutta tein jotain mitä en ole tehnyt pitkiin aikoihin.
Lähdin lenkille tarkistamatta mitään.
Tunnin viivyin ulkosalla enkä edes ajatellut asiaa sen enempää. Pian pitikin lähteä tapaamaan ystävää ja sinnekin lähtö tuli suoritettua kohtuudella, reilussa 20 minuutissa. Altistusharjoituksen tein tässä vain puoliksi, sillä noiden hellan levyjen käyttö on sen verran iso juttu, että haluan itse määritellä ajan jonka olen sen jälkeen poissa. En halunnut pilata iltapäivää ystäväni kanssa sillä, että olisin halunnut syöksyä kotiin tunnin kuluttua. Joskus sekin on tehtävä muttei tänään. Sen lisäksi valuttelin keittiön vesihanaa tultuani kotiin varmaan 10 minuuttia ihan siedättämisen ilosta - ja sen toivon, että vanhan kivitalon vesiputket eivät ensikään yönä jäätyisi.
Olen tyytyväinen.
Tässä viikonlopussa on ollut paljon hyvää. En ole taaskaan antanut sen ajatuksen häiritä, mitä muut ajattelee minusta - olen toisten silmissä nolannut itseni täysin laulamalla epävireisesti "Sata salamaa" noin 200 ihmisen edessä (tosin niistä 150 ihmistä lauloi mukana) mutta itse olen oikeastaan jopa ylpeä, että pystyin siihen. Olen päästänyt ihmisiä taas lähemmäksi ja saanut siten itselleni todennäköisesti uusia ystäviä. Kyllä, minä en uskaltanut ilmaista kiinnostustani erästä ihmistä kohtaan mutten toisaalta jäänyt myöskään säälimään itseäni sen suhteen - sille on kyllä aikansa ja paikkansa, jos niin on tarkoitettu. Minä kävin pitkästä aikaa myös puntarilla ja huomasin, että vähempi painosta stressaaminen ja mukava tekeminen on jättänyt parin viikon aikana 3 kiloa jonnekin.
Ja tämä viikonlopun oikeastaan kruunasi se aika minkä sain viettää tänään ihmisen kanssa, joka on tuntenut minut yli 10v. Ja nimenomaa tuntenut, tuo ihminen on varmaan ollut kautta aikojen yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat arvanneet miten ahdistunut olen ollut - jopa paremmin kuin minä itse. Sen kaiken arvokkuuden minä ymmärsin nähtyäni hänet pitkästä aikaa.
Siksi minä pyydän vielä näin julkisestikin anteeksi, että annoin itsesääliaikojeni tulla hetkeksi väliin - kuten kerroin, tunteet ovat vain tänä päivänä niin voimakkaita niiden iskiessä päälle, ettei minulla ole vielä riittävän tehokkaita kikkoja päästä niiden kanssa sinuiksi nopeasti vaan väärässä ajassa ja paikassa niillä voi olla epätoivottuja vaikutuksia.
Onneksi minulla on sinut. Ja teidät muut. Vuosi vuoden jälkeen.
ps. Haluaisin sanoa sille ihmiselle, joka eräällä hakusanalla on eksynyt blogiini, että kerro. Jollekin. Se helpottaa oikeasti. Minua ei ole kukaan lakannut rakastamasta sen vuoksi vaan päinvastoin, muutamien ystävien kanssa olen tullut sen ansiosta läheisemmäksi kuin koskaan - ja olen siten oppinut itsekin rakkaudesta ja luottamuksesta.
Tai jos et kykene luottamaan kehenkään lähelläsi niin paljoa, niin esimerkiksi Suomen Tourette - yhdistyksen alaisuudessa on alkanut uutta OCD vertaistukitoimintaa (heidän nettisivuiltaan löytyy lisätietoa) - se on hyvin matalan kynnyksen paikka lähteä jakamaan kokemuksia tästä sairaudesta. Itselleni se ei tässä paranemisvaiheessa sopinut vilkkaan mielikuvitukseni ja siitä seuraavan kykyni alkaa "copycatteilemaan" kuultuani toisten oireista vuoksi mutta luulen, että lähes kaikille muille se sopii - etenkin jos lähelläsi ei ole ketään kenelle kertoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti