Tänään minulla oli poikkeuksellisesti päätohtoripäivä ja taidettiin saada yksi uusi isompi lovi tuohon muuriini. En tiedä mitä taikoja minulle tehtiin mutta puristus rinnassa lakkasi ja hengitys kulki taas paremmin tunnin jälkeen. Toiset pystyy siihen varmaan itsekin ahdistavan tunteen iskiessä mutta minä en vielä. Minä tarvitsen jonkun toisen kuljettamaan minut sen polun läpi - ohjaamaan oikeaan suuntaan, näyttämään sen tien yhä uudelleen ja uudelleen mikä minulta on jäänyt pienestä pitäen kulkematta.
Onneksi joku haluaa tehdä tätä työksensä.
Toiset tuntevat itsensä niin hyvin, että näkevät myös ongelmiensa läpi. Minä en, tai noh, vähitellen alan näkemään enemmän. Mutta silloin kun toinen ihminen toimii ja kohtaa ongelmansa, minä seison kädettömänä paikallaan, sillä minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Menen siis tarkistamaan tai syömään.
Siksi minä koen kuuluvani niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saavat käydä puhumassa itsestänsä kerran viikossa.
Minä tajusin myös kotimatkallani sen, ettei minun ja päätohtorini yhteistyö lopu siihen kun pakko-oireet saadaan hallintaan. Matka tulee olemaan vielä pitkä. Pakko-oireiden hallinnan lisäksi terapian on tarkoitus antaa minulle jatkossakin välineitä selviytyä elämään kuuluvista asioista, joita minulle kukaan ei ole koskaan opettanut. Minä olen niistä asioista tähän saakka selviytynyt tarkistelemalla vesihanoja ja ovia tai syömällä.
Niiden tilalle tulee jotain sellaista, mikä suurimmalle osalle ihmisistä on päivänselvää.
Minulla on toiveikas olo vaikka seuraava altistus saakin minut pelkäämään jo nyt. Kerron siitä sitten kun se on ohitse, sillä en halua kasata itselleni liian suuria paineita. Minä aion pystyä siihen vaikka pelkään. Pelkään paljon.
Joskus laastari on kuitenkin kokeiltava irroittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti