Tänä aamuna liikutuin kyyneliin saakka tajutessani miten kauan olen vankilassani istunut ja miten hyvältä vapaus tuntuu. Tuntuu kuin olisin herännyt elämään uudelleen seistessäni siinä lumisateessa. Näkemään ihan eri tavalla. Tuntemaan ihan erilailla. Minun teki mieli juosta halaamaan ihmisiä ja kertoa heille miten onnellinen olen.
Vankilan ovi on auennut.
Minä tiedän, että tiellä on vielä monta tiukkaa mutkaa ja ojaan tullaan välillä pelmahtamaan mutta jo tämä vaihe tuntuu niin hyvältä, että jokaisen kipeän asian purkaminen on ollut sen arvoista. Tämä vaihe on ollut todella raskas ja jatkuvaa vääntämistä itsensä kanssa - huomaan olevani jopa ihan fyysisestikin väsynyt altistusten vuoksi. Eivätkä kaikki lähtemiset kotoa tai illan nukkumaanmenot ole menneet täydellisesti vaan olen esim. jäänyt availemaan ja sulkemaan sitä vesihanaa.
Mutta vain hetkeksi. Ja käskenyt sitten OCD:n olla hiljaa.
Ja niidenkin jumittelujen takana on ollut usein joku tunne, kuten rakkaus (olet ajatuksissani, parhain mummoni). Viime päivät ovat olleet vain jotain ihan uskomattoman vapauttavaa, tuntuu kuin vuorokauteen olisi tullut tuntikausia lisää aikaa. Unimaailmakin on alkanut olemaan paljon suorempi. Onhan tämä koko ajan tasapainottelua ja aistien herkistämistä oman toiminnan yhteydessä, sillä pakko-oireet yrittävät kyllä uida millä tahansa heikolla hetkellä takaisin elämään. Mutta aina yksi erävoitto antaa niin paljon uskoa siihen, että joskus minun ei tarvitse enää tarkkailla sitä vähääkään.
Vaan voin vain toimia.
Tiedättekö, minä en olisi ikinä uskonut pystyväni tähän. En näin nopeasti. En näin hyvin. Mutta tarvitsin siihen vain yhden ihmisen, joka uskoi.
Näin itsenäisyyspäivänä en voisi olla elämästäni kiitollisempi - etenkin kun tuntuu siltä että olen saanut siitä valtavan palan takaisin.
Moi! Ajattelin jättää kommentin. Oon lukenu tätä blogia ja saanu tosi paljon vertaistukea tästä. Oon tosi onnellinen sun puolesta. Toivon että tämä munkin vankilan ovi joskus aukeais. Kiitos paljon tästä blogista ja siitä että oot tarpeeksi rohkea jakamaan tän kaiken. Hyviä jatkoja ja voimia jokaiseen päivään!
VastaaPoistaKiitos, välillä olen miettinyt saakohan kukaan irti mitään näistä henkilökohtaisista höpinöistäni, joten kommenttisi pelasti sohjoisen perjantain :)
VastaaPoistaMinunkin oveni on vielä sellainen tahmaisesti toimiva pyöröovi, jonne astumista välillä epäröi ja josta toisinaan saa näpeilleen mutta sitten kun sinne uskaltaa pujahtaa, huomaa sen toimivan kuten muutkin ovet. Välillä se on jäässä tai sen keskellä iskee pakokauhu mutta aina tähän asti olen löytänyt kuitenkin tien ulos. Pelko tuntuu olevan aina nurkan takana odottamassa eikä se varmaan koskaan täysin katoa mutta tuon oven löytäminen tulee viemään sen vähitellen pois elämän keskiöstä.
Uskon, ettei meille pakko-oireisille ole vain sitä yhtä oikeaa tapaa löytää sitä ovea mutta jokaisella se on siellä jossain. Minä toivon sinulle onnea sen etsinnässä, uskalla kokeilla ja epäonnistua ja hakea sen voimasta uutta suuntaa - tästä osoitteesta ainakin niihin vertaistukea saa.
Jaksamista sinulle niin niihin hetkiin, kun silmissä sumenee ja kurkkua kuristaa ahdistuksen vuoksi, kuin niihin, jolloin näytät tälle yhteiselle ystävällemme hänen oikean paikkansa. Niitäkin tulee, aivan varmasti.