Pelkään, että huolimattomuudestani syttyy tulipalo, syntyy vesivahinko tai megalomaaninen tuhohyönteisinvaasio iskee. Pelkään sairastuvani syöpään ja kuolevani.
Pelkään jopa sanoa noita pelkojani ääneen.
Pelkään ihastua, koska pelkään epävarmuutta. Pelkään antaa tunteiden viedä, koska pelkään päästää irti kontrollista. Pelkään rakastaa, koska pelkään, ettei minussa ole riittävästi kenellekään rakastettavaa.
Suomennettuna:
Minä pelkään, että minut hylätään.
Molemmat matkakumppanini ja opetusisäni perustuvat pelolle. Ja minä olen niiden pitkään antanut rakentaa linnaansa sisimpääni. Uskonut ihan kaiken, mitä ne ovat sanoneet. Tulkinnut ympäristöni viestejä yhdessä niiden kanssa ja saanut vahvistusta uskomuksilleni - minä en kelpaa tällaisena kuin olen. Pitää yrittää vielä enemmän. Miellyttää, olla sanomatta vaikka mieli tekisi sanoa. Suoriutua ja onnistua. Tehdä oikein ja täydellisesti.
Sitku.
Pelon kautta maailma vääristyy. Syntyy toinen todellisuus. Sellainen, missä ei koskaan ole itselleen ja muille riittävästi. Ei nyt, ei eilen eikä huomenna.
En tiedä milloin astuin itse ulos sieltä. Se, että näen maailmani olleen pitkään vääristynyt, kertoo kuitenkin että olen sieltä poissa. Olen jossain oikean todellisuuden ja pelon välimaastossa. Siellä mistä näkee entisen ja edessä olevat mahdollisuudet mutta tietää, että sinne "jonnekin" on vielä pitkä matka.
Tuntuu kuitenkin hyvältä hengittää vähän vapautuneemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti