Yksi joulukortti. Se ei ollut iso toive. Vain yksi joulukortti.
Kamalia pakkoajatuksia, uusia ja vanhoja. Nyt kun olen taistellut vastaan ja pitäytynyt lisäämästä tarkistamisia, ovat pakkoajatukset voimistuneet. Tiedän niitä olevan minullakin mutta ne ovat olleet niin tiiviisti nivoutuneita itse rituaaleihin, että niiden voima ja nopeus paljastuu vasta nyt, kun näkyvin suojakilpi on laskettu alas.
Ne eivät ole totta. Eivät ole. Ei ole.
Minä tiedän sen.
Jälleen voin sanoa, ettei ahdistus tullut yllätyksenä kun viimeisen viikon olen vastaillut niihin uteliaisiin kyselyihin mitä teen jouluna. Kasvattanut kulisseja ja hankkinut jouluvaloja joulukuuseen, että olisi jotain kerrottavaa. Lähettänyt itse kaksi joulukorttia, joihin erityisesti toiseen latasin paljon odotuksia. Ja ahdistus on kasvanut pystysuorassa suhteessa kriittisen jouluaaton lähestymiseen ja siihen, että postiluukku on tyhjä.
Tik-tak. Tik-tak.
Viime yönä unessa minua seuranneesta kissasta löytyi kyljestä aukko, josta näki sen sisäelimet. Isä totesi kissan nähtyään, että veli oli yrittänyt paikata jo kissaa ja näin tikin jäljet aukon vieressä. Laskin kissan isäni syliin ja lähdin hakemaan neulaa, lankaa sekä desifiointiainetta. Huusin matkalla isälle, että minun mielestäni kissa pitäisi lopettaa mutta en ollut varma kuuliko isä. Tiesin, etten päätä kissan kohtaloa.
Tiesinhän minä sen.
Kaiketi tämä pitää ottaa edistymisaskeleena, tämä ahdistuksen tunteminen, joka on minun kohdallani tiivistelmä pettymyksen, surun ja hylkäämisen tunnesäikeistä. Se on ihan kamala tunne enkä minä ihmettele enää oikeastaan, miksi olen piilottanut tämän kaiken pakko-oireiden ja syömishäiriön taakse.
Pieni osa minusta yhä toivoo, että maanantaina se kortti tulisi ja avaisi tätä möykkyä edes vähän. Loput minusta puskee kuin raivohärkä eteenpäin ja siksi uunissa on vetäytymässä uunipuuro. Vaikka tämä joulu olisi yhtä itkun ja altistusten sekamelskaa, vien sen läpi.
Nyt en luovuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti