Suru on yksi paksuimmista jääpuikoista sisälläni, jonka sulattelu tulee kestämään vielä pitkään. Tutustuttuani taannoin vanhoihin kirjoituksiini olen ollut häkeltynyt siitä miten pitkään olen ollut itkemättä tai tuntematta surua vaikka näihin vuosikymmeniin sitä on mahtunut monen mielestä jo kohtuuton määrä.
Voi, kunpa minä voisinkin päättää, että kaikki sureminen loppuu tähän minulta ja läheisiltäni eikä elämissämme tapahtuisi enää koskaan mitään pahaa.
Suru sanana viestii jostain ikävästä mutta se myös kertoo menettämisestä ja kaipauksesta. Ja ne molemmat taas jostain rakkaasta. En pysty muistamaan, missä vaiheessa päätin niin mutta tein surusta itselleni etäisen vieraan, hyvinkin asiallisen ja kliinisen, koska se oli helpompi käsitellä niin. Kaukana itsestä. Ja sisimmästä.
Pidin sitä, että minua sanottiin kylmäksi - se tuntui niin hienolta ja voimakkaalta, että suorastaan puhkuin ylpeyttä.
Surullista.
OCD kuitenkin pakotti minut avaamaan oven myös surulle. Ja nyt minä suren nykyisyydessä tapahtuvien asioiden lisäksi menneitä suruja, koska ilman niiden läpikäymistä ei tapahdu myöskään uusiutumista. Raskasta mutta joka kerta niin äärettömän puhdistavaa - oli kyse sitten pienen tai suuren surun suremisesta.
Ennen tämän päivityksen kirjoittamista katsastin Yle Areenasta jakson McLeodin tyttäriä - jakson, jossa yksi päähenkilöistä saatetaan haudan lepoon. Vaikka arvelinkin jakson päättyvän omaan itkuun, katsoin sen silti. En tiedä itkinkö jonkin oman asian hautaamista, läheisen menettämisen pelkoa, kuoleman lopullisuutta vai jotain muuta. Päätöstekstien pyöriessä ruudulla tunsin sisälläni pelon sijaan kuitenkin rauhaa.
Minä pystyn jo tuntemaan surun, joka kertoo taas siitä, että tuolla jossain sisimmässäni kykenen tuntemaan myös aitoa rakkautta. Vihdoinkin. Kiitos, OCD.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti