Sen arvon minä päätin kuitenkin ottaa kumppanikseni vaikka tiesin alkumatkamme olevan yhtä mukavaa kuin hampaan irti repiminen ilman puudutusta.
Minua ei koskaan opetettu luottamaan - ei ihmiseen, ei ympäristöön, ei yhteiskuntaan. Ainoa varma asia oli, ettei mihinkään tai kehenkään kannattanut luottaa, sillä se väistämättä toisi vain pettymystä ja pahaa mieltä. Ja pettymykset välttääkseen, kannatti pitää muut kaukana ja olla antamatta heille mitään itsestänsä. Ainoa, joka ei koskaan pettäisi sinua, olisit sinä itse.
Ja juuri sehän se minut kuitenkin pahiten petti.
Sen, mitä tiedän ja muistan menneistä, auttaa minua kyllä ymmärtämään tuon arvomaailman valinnan. Se oli oikea ratkaisu siihen tilanteeseen. Nyt olen kuitenkin OCD:n myötä joutunut purkamaan tuon ajattelumallin osiin ja huomannut sen jälkeen, etten uskokaan siihen enää.
Uuden, paikkaavan ajattelumallin kasaaminen onkin sitten toinen juttu.
Viisaiden ihmisten sanoja tämän pidennetyn viikonlopun kuunnelleena - minun täytyy yrittää tehdä arvojeni mukaisia valintoja eli luottaa. Se ei tapahdu hetkessä eikä kertaheitolla. Mutta sen kasvavan luottamuksen huomaa niissä hetkissä, kun on lähdössä tapaamaan ystävää ja kotoa lähtemiseen menee murto-osa siitä, mitä normaalina arkiaamuna. Ja kun saa lahjaksi lauseen "luulen, että osaisit arvostaa näitä" kera kaksi hattivattia ja tiedät siinä olevan kaiken, mitä sillä hetkellä tarvitset.
Se tarkoittaa, että sillä kivisellä polulla kompurointi alkaa kantamaan hedelmää. Luottamusta. Luottamusta ympäröivään maailmaan ja minulle tärkeisiin ihmisiin. Luottamusta sinuun itseesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti