4. ja 5. luukku: Inho ja Pettymys

Halusin näistä kahdesta kirjoittaa yhdessä, koska ne muodostavat sitkeimmän noidankehän sekä OCD:ssa että syömishäiriöhistoriassani. Halusin näistä siitäkin syystä kirjoittaa yhdessä, sillä herättyäni toissayönä voimakkaaseen pahoinvointiin ja nojailtuani päätäni hetken taas kylmään posliiniponiin, tunsin näitä molempia. Ja samalla kiitin hiljaa mielessäni onneani, että sentään yhdessä asiassa psyykkeeni on minun puolellani - en pysty oksentamaan kuin todella voimakkaan oksennustaudin myötä eli ura bulimikkona on poissuljettu.

Onneksi.

Useinmiten inhosta seuraa pettymystä ja pettymyksestä seuraa inhoa. Kyllä ne vierailevat välillä yksinkin mutta harvemmin muiden tunnetilojen kanssa. Ja niin kauan kuin muistan, ne ovat näytelleet hyvinkin keskeistä roolia elämässäni.

Vahvimmin tätä esiintyy syömisiin liittyvissä asioissa ja viime aikoina kyseinen asia on ollut "out of control". Tällä historialla en periaatteessa (kai) saisi rajoittaa syömisiäni mitenkään mutta toissayön perusteella sisuskaluillani on mitta tullut täyteen tätä täydellistä kontrolloimattomuutta siitä, mitä tungen kitusiini. Enkä minä ihmettele, kun mietin mitä sinä iltana olin syönyt - sipsejä ja piparitaikinaa enkä tosiaankaan mitään pieniä määriä.

Inhoan sitä, kun menetän järkevän kontrollin syömisiini mutta turrutan sillä hetkellä sokerilla ja rasvalla mieleni. Kun en enää pysty jatkamaan, seuraa pettymys omaan käytökseen. Ja seuraavana aamuna katson peilistä itseäni inhoten ja vannon, etten enää koskaan.

Aina minä päätän etten enää tänään mutten ehkä usko sitä itsekään sillä hetkellä - sillä niin monta kertaa olen enemmän uskonut sitä puolta minussa, joka sanoo, etten pysty kuitenkaan.

Olen vienyt myös tämän pettymyksen ja inhon kierteen OCD:n. Siellä pääroolia näyttelee pettymys - miten monesti olenkaan vannonut, etten tänä aamuna tarkista ja silti uskonut sitä puolta itsessäni, joka kertoo etten pysty siihen kuitenkaan? Pettymys itseensä. Jonkin asian inhoaminen taas saattaa laukaista ihka uuden pakko-oireen ikäänkuin automaationa. Ja mitä muuta se ohimenevänäkin hetkenä aiheuttaa kuin pettymystä itseensä?

On ok tuntea pettymystä ja inhoa toisinaan mutta niiden ei tule olla elämää hallitsevia tekijöitä, kuten minulla. Olen pakko-oireideni suhteen oppinut olemaan itselleni ystävällisempi epäonnistumisten hetkillä mutta pelkään sen latistavan "minä pystyn siihen" -lausetta (kuten syömiseni kanssa on tällä hetkellä käynyt).

Avainkysymykset ovat kuitenkin jossain siinä. Miksi olen itselleni niin ilkeä ja vaativa? Mistä johtuu, että en usko pystyväni? Mitä tarinaa epäonnistuminen kertoo oikein minulle, jos sitä todella tarkasti kuuntelen? Mikä uskomus pettymysten aiheuttamiseen liittyy? Mitä tilaa elämässäni minä täytän "en pysty"- uskomuksillani ja niitä seuraavilla inholla ja pettymyksellä?

Sitä sanotaan, että pähkinät ovat tehty purtavaksi - minä taidan tässä suhteessa olla sitten kookospähkinä.