Syyllisyyttä siitä, etten ole ollut kyllin hyvä isosisko/pikkusisko/ystävä/kaveri/työkaveri/tytär/lapsenlapsi/yhteiskunnan jäsen/ihminen/tai mitä tahansa rooli, joka on kulloiseenkin tilanteeseen sopinut. Katse on ollut koko ajan suunnattuna taakse tai ympärille - koskaan tekemiseni/olemassaoloni/sanani/eleeni eivät ole olleet jälkeenpäin katsottuna riittävän hyviä tai ne eivät ole olleet yhtä hyviä, kuin ympärilläni olevilla on ollut.
Itseeni ja nykyisyyteen olen harvoin katsonut - se on ollut liian ahdistavaa.
Syyllisyyttä liiasta syömisestä/liian vähäisestä syömisestä/liiallisesta tarkastamisesta/liian vähäisestä tarkastamisesta/liian voimakkaasta tunteesta/liian haaleasta tunteesta/ sanomatta jättämisestä/sanomisesta. Syyllisyys on minussa kuin se yläasteen aikainen raggari, joka pompottaa niin opettajia kuin oppilaitakin. Uhkaa ja häiriköi. Arvostelee ja vähättelee.
Syyllisyys on oikea tunne ja sitä jokainen tuntee joskus ihan aiheesta. Sen läpikäymisen ansiosta voi yltää seuraavalla kerralla parempaan tapaan kohdata/tehdä asioita eikä syyllisyyttä tarvitse erikseen pelätä. Minä olen sitävastoin alkanut hallita elämääni syyllisyyden ja muutaman muun tunteen kautta. Koska minä pelkään syyllisyyttä ja syyllisyyteni herättää pelon. Kun on syyllinen johonkin, on epäonnistunut. Ja epäonnistuminen tarkoittaa, että seuraavalla kerralla pitää yrittää vielä paremmin.
Olla parempi. Hyväksyttävämpi. Silloin kukaan ei hylkää.
Kierre.
Mihin jatkuva itsensä syyllistäminen ajaa? Itsetunnon latistumiseen, itsensä vähättelyyn ja arvottomuuden olotilaan. Mikään ei koskaan riitä eikä tule riittämään.
Ja mitä sitten, kun ensimmäistä kertaa huomaa sen kaiken olevan ihan turhaa kuormaa? Tulee helpotuksen kyyneleet. Näkee itsensä ja sen hetken. Tietää, että kaikki se mitä on tehnyt, on riittävästi. Enempään tai vähempään ei olisi ollut itsellänsä mahdollisuutta vaikuttaa.
Minä olen. Riittävän hyvä. Itselleni.
Ja mikään muu maailmassa ei ole yhtä riittävästi kuin se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti