Ahdistus ilmenee minulla vanhojen tuttujen pakko-oireiden, -ajatusten sekä ylensyömisen lisäksi ihan fyysisinä oireina. Olen huomannut, että viime päivinä suorastaan tärisen välillä ahdistuksen voimasta - jopa tämän tekstinkin kirjoittaminen tuntuu jännityksenä kehossa.
Ahdistus tulee aaltoina. Se tulee oikealta, vasemmalta, takaa ja edestä. Ylhäältä ja alhaalta. Välillä hiljenee, välillä voimistuu. Kaikkina noina hetkinä olisi helpompaa tukeutua ja jumiutua siihen mieleen tunkevaan pakkoajatukseen tai tarkistaa se vesihana vielä kerran, hakea kaupasta rasiallinen suklaata ja sipsejä.
Tällä kertaa olen päättänyt kohdata sen. Antaa ajatusten olla ajatuksia. Ymmärtäen suurimman osan niistä olevan vain vääristyneiden ajatusmallirakenteiden tuottamaa valhetta, niitä pakkoajatuksia. Minä olen viallinen, minä en pysty tähän, epäonnistun. Väliin mahtuu niitä ajatuksia, joita vahvistan sanomalla niitä välillä ääneen. Minä selviän tästä. Annan ahdistaa. Tämä on ainoa oikea tie.
Anna tulla. Minä annan sen olla ja mennä.
Mitä muuta minä teen samalla kun tunnen ahdistusta? Jatkan elämääni. Voisi olla muitakin keinoja mutta minä kokeilen tätä. Lähestyvä joulu ja sen tuomat tunneaallot eivät suinkaan tee tätä helpommaksi mutta nyt en anna itseni paeta sieltä nurkasta. Olen itkenyt lukuisia kertoja, koska se helpottaa. Mennyt ulos ihmisten pariin vaikka tiedän, että minä hetkenä tahansa saatta ahdistus ja itku tulla. Kirjoittanut, koska se auttaa jäsentämään sitä kaikkea mitä pään sisällä tapahtuu ja itkenyt vähän lisää. Lukenut ja katsonut elokuvia. Jatkanut altistuksia ja sopinut ihmistreffejä.
Olen vasta näitä OCD-sotkuja selvittäessäni tajunnut, miten paljon olen pelännyt ahdistusta. Pitkään kielsin sen kokonaan, sitten tunnistin jo sen mutten antanut itseni tuntea sitä. Nyt se sitten tunkeutuu joka soluun. Tältä se siis tuntuu. Kokonaisvaltaiselta.
Siitä huolimatta ja ehkä siksi, että se tuntuu tähän tilanteeseen nähden täysin absurdilta, olen opetellut joka aamu herätessäni kiittämään siitä. Että saan herätä ja nähdä tämänkin päivän - toi se sitten mitä tahansa tullessaan. Ahdistusta, itkua, surua. Iloa, naurua, onnea. Se on salaisuus, joka kerrotaan minulle illalla nukkumaan mennessä.
Kiitos.
Mä en voi muuta todeta kuin että olet kyllä aikamoinen, altistaminen vaatii rohkeutta, rohkeutta ja todelliselle epämukavuusalueelle astumista. Mistä mä saisin hiukan tota samaa potkua? Mä vaan kehittelen hyviä tekosyitä vältellä ja olla altistamatta itseäni. Mutta se on se kontaminaatio, tiedän että sietäisin paremmin ahdistusta, jossen joutuisi varoa "likaamasta" kotia ja perhettä. Mutta joo, ahdistuksen sietämisestähän siinäkin lopulta on kyse...
VastaaPoistaTsemppiä jälleen, hyvin sä vedät! :)
Kiitos sanoistasi, ne ilahduttavat etenkin kun tällä silmäpussihirviöllä on takana yksi tuskaisimmista illoista hetkeen ja painajaisten täyteinen yö. Ei altistukset aina ihan putkeen mene ja eilen illalla ahdistus oli jotain niin valtavaa, että kaivoin melkein koko pelkorepertuaarini esiin ja tuplatsekkauksia tuli tehtyä. Kai se pitää vain hyväksyä, että tämäkin menee aalloissa mutta muistaa siitä huolimatta mennä kohden sitä ahdistusta ja pelkoja. Tänään siis jatketaan.
VastaaPoistaItse pääsin näihin altistuksiin kiinni säännöllisen päätohtoroinnin tuella mutta kuten munkin useista lipeämisyrityksistä huomaa, loppu on itsestä kiinni. Ja ajoituksesta - listatessamme pelkojani tuossa keväällä (muistaakseni), pelkkä ajatuskin tulitikkujen säilyttämisestä ahdisti. Kun sitten olin saanut itsevarmuutta syksyn mittaan pienten altistusten kautta, ei tulitikkujen ja kynttilän ostaminen tuottanutkaan niin suurta ahdistusta kuin olin itse keväällä ennakoinut.
Tällä kertaa otin yhdestä samastani vinkistä kiinni ja päätin hyödyntää altistuksiin "huonon kauden", koska silloin tuntuu olevan jotenkin "vähemmän menetettävää". Ehkä se on tämä luonteenikin - sen kaiken vatvomisen ja ratkomisen jälkeen tympäännyin siihen, että tunnuin kiertävän kehää ahdistukseni kanssa ja projisoivan sitä vain aina uuteen kohteeseen, kun yksi helpotti. Onhan tämä nyt vähän hölmöä, kun päätohtoroinnista on lomaa kolmisen viikkoa enkä pääse ahdistusta purkamaan siellä mutta tämä on toisaalta hyvä tilaisuus oppia sietämään sitä ja löytämään muita keinoja purkaa se.
Meidän altistusten kohteen ja elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että vaikea antaa yhtä hyvää neuvoa muuta kuin että näille on oma aikansa ja paikkansa. Kyllä se potku ja tilaisuus aloittaa altistukset tulee sieltä, usko pois.