Niiden kohtaaminen ja ylittäminen hävettää, eihän kukaan oikeasti tällaista pelkää. Jopa sillä hetkellä, kun teet niistä selvää, mietit, miten nopeasti OCD mieleesi pelkoa kylvää. Pienistä asioista, hetkistä hyvistä, materiaalia se kyllä repii vaikka mistä.
Niitä pieniä ylittämisiä kuitenkin tarvitaan, rohkeudeksi kohdata jotain vielä vaikeampaa. Ne näyttävät yleensä täysin mahdottomilta, pelkkä ajatuskin tuntuu ahdistavalta. Eikä tuolloin sisäinen hälytyskellosi jätä sinua rauhaan, vaan kerta toisensa jälkeen jauhaa: "Miten järjetön tekosi onkaan!". Sydän sykkii, silmissä sumenee eikä pelkoakaan etteikö tekisi mieli luovuttaa - se olisi vain niin paljon helpompaa.
Sitten toisinaan, jostain kumpuaa se sisu, minä pystyn. Kävi mitä tahansa, minä pystyn. Minä olen vahvempi sinua. Minä en enää kuuntele sinua. Minä pystyn. Minä teen sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti